Muukalaisen päiväkirjat – Elly Griffiths

Kuulokkeet korviin ja juoksumatolle.

3/5

Ensimmäinen äänikirja on nyt kuunneltu. Olin lähtökohtaisesti kovin epäileväinen äänikirjaa kohtaan, sillä haluan elää ja fiilistellä kirjoja omaan tahtiini. Keväällä 2024 äänikirjan kuuntelusta tuli kuitenkin riittävän houkuttelevaa, kun viimeisimmän kirjan lukemisesta oli vierähtänyt aivan liian kauan ja ilmainen kirja odotti minua.

Olin saanut joululahjaksi valita mieleiseni kirjan Elisa Kirjasta, Elly Griffithsin Muukalaisen päiväkirjat. Kuuntelen musiikkia aina salitreeneissä, joten päätin vaihteeksi korvata musiikin äänikirjalla. 12 h äänikirjaan meni kaksi viikkoa eli 5-6 salikertaa. Treenitkin sujuivat hyvin. Juoksumatolla oli jopa mielenkiintoisempaa juosta sen 45 min kirjaan keskittyen kuin nopeatempoisen musiikin tahdittamana.

Muukalaisen päiväkirjat oli aika perinteinen murhamysteeri. Murhaajan henkilöllisyys pysyi hyvin salassa viimeisille sivuille asti. Kirjan mielenkiinto aaltoili – ensimmäisten tuntien jälkeen mietin, kannattaako jatkaa. Jatkoin, ja tarina alkoikin viedä mukanaan. Puolen välin jälkeen tuli toinen vaihe, jolloin kirjan loppuun vieminen mietitytti. Henkilöhahmot olivat kuitenkin houkuttelevia, ja erityisesti etsivä Harbinder Kaurin näkökulmasta kerrotut osiot olivat parasta kuunneltavaa.

Äänikirjan tunnelma ei ollut yhtä kutkuttava ja vivahteikas kuin fyysisissä kirjoissa. Syvällinen tarinaan uppoutuminen ei ollut ehkä ympäristöstä johtuen niin helppoa, joskin itseä häiritsi myös lukijan ääni. Lukijassa tai hänen äänessään ei ollut mitään vikaa. Olen tottunut kirjaa lukiessani kuulemaan äänet mielessäni vaihtelevina, puhujasta ja kertojasta riippuvaisina, oman mielikuvitukseni tuotoksina. Nyt kaikki oli "yhtä ääntä".

Kokemus oli siis sekä positiivinen että osin sellainen, mitä olin etukäteen arvellut. Elämäntilanteen ollessa hektinen ja pitkien salitreenien ollessa ainoaa "omaa vapaa-aikaa", voisin kuvitella itseni haalimassa lisää äänikirjoja kuunneltavaksi. Jatkan toistaiseksi salilla kokonaan ilman korvakuulokkeita, kuunnellen salin ääniä.

Kirjailija: Elly Griffiths

Englanninkielinen alkuteos: The Stranger Diaries, 2022

Suomentaja: Cristina Sandu

Äänikirjan kertoja: Johanna Kokko (Aarne Linden)

Äänikirjan pituus: 12 h 2 min

EAN 978-952-0-43658-2 (MP3-äänikirja)

Pelon maantiede – Anja Kauranen

4/5

"On niin paljon tiheitä kohtia, mustalla merkittyjä alueita. Minua sekä lohduttaa että kauhistuttaa ajatus että joku tyttö jossain pelkää ne vielä kerran esiin, piirtää ne uudelleen. Samoina tai vieläkin mustempina kuin minä olen tehnyt!"

Pelon maantiede on Anja Kaurasen teos vuodelta 1995. Valitsin kirjan luettavakseni sen nimen perusteella. Olin joskus kuullut kirjan nimen, mutta mitään muuta en etukäteen tiennyt. Anja Kauranen on myös kirjailijana minulle uusi tuttavuus. Kirjan avatessani oli huikeaa huomata, että tarina todellakin on trillerimäinen, moderni ja synkkä. Tarinaa voi lukea paneutumatta syvällisesti sen filosofiseen puoleen, mutta kirja esittelee laajasti ja yksityiskohtaisesti naisten elämää koskevia pelon ja epätasa-arvon hetkiä.

Päähenkilö on päätynyt Pelon maantiede -kurssille, seitsenhenkiseen naisryhmään, vetäjinään yliopiston Naistutkimuksen Laitoksen johtaja, Johanna, sekä yksi luennoitsijoista, Maaru. Kurssi on kulttimainen niin opetukseltaan kuin tavoitteiltaan, ja se huipentuu valikoitujen miesten murhaamiseen. Koko idea kurssista on lähtenyt liikkeelle naisten liian usein kohtaamien pelkojen ja väkivallan vuoksi. Jokainen kurssin nainen on joutunut miehen hyväksikäytön ja/tai väkivallan kohteeksi. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, erityisesti Lammassaareen.

Nähdäkseni nimi 'Pelon maantiede' viittaa siihen, että naisten täytyy pelätä tietyillä alueilla liikkuessaan enemmän kuin toisilla. Pururatoja on hyvä välttää pimeällä, kuten myös kujia tai puistoja. Naisille vaaralliset alueet on merkitty karttoihin mustalla. Mitä mustempi, sen pahempi. Merkinnät perustuvat siihen, kuinka paljon väkivallantekoja, hyväksikäyttöjä ja murhia eri paikoissa tapahtuu.

Huumoria kirjasta löytyy myös. Minua nauratti, että Naistutkimuksen Laitoksella oli monenlaisten kurssien joukossa myös "Nukkuvien miesten salakuvauskurssi", jolle riitti tunkua vaikka kuinka. Luvussa X kappaleessa 9 (s.311-312) on kuvailtu värmlantilaisen kirkkomaalarin taalerintarkkaa laskua, joka on kaikkine kohtineen erittäin huvittava. Muutama esimerkki laskun sisällöstä:

"– Muutettu 10:s käsky ja korjattu 6:tta

 – Sivelty kolme kertaa yltympäriinsä ylimmäisen papin piikaa

 – Laajennettu taivasta ja laitettu siihen muutamia uusia tähtiä

 – Kohennettu helvetin tulta ja tehty paholaisen naama pirulliseksi

 – Tehty maailmanloppu pidemmäksi"

Kolmas roisilla tavalla humoristinen kohta liittyi Maarun määritelmään miniatyyriseksistä:

"Ilmeitäni tarkastellessaan Maaru kuiskaa järkyttäneensä elämässään monia miehiä naimalla niitä klitoriksellaan, siihen pieneen aukkoon joka miehen elimen päässä on. Miniatyyriseksiä, kauan sitten, Maaru kuiskaa käheästi."

Kaurasen kirjoitustyyli erottuu useimmista lukemistani teoksista. Lukeminen vaatii tulkintaa ja rivien välistä poimimista. Kauranen siis harvoin sanoo suoraan, ja vaikka sanoisikin, akateeminen termistö on laajasti käytössä. Lukemiseen täytyy siis keskittyä, jos haluaa saada tarinasta kaiken irti. Itselleni tämä oli hyvin virkistävä ja positiivinen kokemus.

Kirjailija: Anja Kauranen
Kustantaja: WSOY, Juva
Sivuja: 440
ISBN: 951-0-20564-8

Blogin kirjakattaus 2016–2021

Uusia postauksia odotellessa voit tässä julkaisussa tutustua blogin kirjahistoriaan ja linkata itsesi kiinnostaviin kirjoihin.

Viime vuosina suotuisat lukuhetket ovat vähentyneet opiskelun, töiden ja perheenlisäyksen myötä, mutta tarkoitukseni on edelleen elää ja hengittää taitavien teosten äärellä, sekä kirjoittaa niistä Kirjanavaaja-blogiin vähintäänkin lyhyitä mietteitä.

LUKUSUOSITUKSET

Rutto – Albert Camus

Utopia – Thomas More

Elämä on unta – Calderón

Kaikki runous – Gaius Valerius Catullus

Fahrenheit 451 – Ray Bradbury

Papin perhe – Minna Canth

Punainen viiva – Ilmari Kianto

Pereat mundus – Leena Krohn

Kiekkokaupunki – Fredrik Backman

MUUT TEOKSET

Toinen sukupuoli – Simone de Beauvoir

Lokki – Anton Tšehov

Nainen ja apina – Peter Høeg

Atlantis – Hannu Raittila

Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen – Tommy Tabermann

Meillä on silmät – Heidi Liehu

Nuorikko – Jari Järvelä

Veljeni, Leijonamieli – Astrid Lindgren

Älä katso taaksesi – Karin Fossum

Tabu – Timo K. Mukka

Peiliin piirretty nainen – Veijo Meri

Reigin pappi – Aino Kallas

Jääpeili – Aaro Hellaakoski

Alku – Dan Brown

Kolmen sukupolven usko

Ennen päivänlaskua ei voi – Johanna Sinisalo

Ihmisen osa – Kari Hotakainen

Pienin yhteinen jaettava – Pirkko Saisio

Normandialainen tapaus – Fred Vargas

Kolme käskyä – Paula Havaste

Ihmissutta ken pelkäisi – Leonie Swann

Sukellus valoon – Johanna Elomaa

OPPIKIRJAT

YO Lyhyt matematiikka 2018

Abi englanti 2016

Kiekkokaupunki – Fredrik Backman

5/5

Ahdistavaa, jännittävää, lumoavaa, salaperäistä. Vau!

Ruotsalaisen Fredrik Backmanin romaaniin Kiekkokaupunki tarttuessani mietin, mitäköhän tästä tulee. Ennen kirjan avaamista kuvittelin, että teos on suunnattu jääkiekkoa intohimoisesti seuraaville - että se jotenkin keskittyisi nimenomaan jääkiekon treenaamiseen, otteluihin ja hikisiin ukkoihin. Tämä vuonna 2016 ilmestynyt teos löi minua lukijana puulla päähän. Lukukokemus oli vertaansa vailla.

Pidän dekkareista ja tässä oli dekkarin tuntua sataprosenttisesti. Heti kirjan ensimmäisellä lehdykällä Backman luo sähköisen latauksen tulevaa kohtaan, ja johdattelee lukijaa tarinan läpi pitäen mystiikan ihan viimeisille sivuille saakka:

"Eräänä iltana maaliskuun loppupuolella teini tarttui kaksipiippuiseen haulikkoon, käveli metsään, painoi aseen toisen ihmisen otsalle ja veti liipaisimesta."

Tarina on niin jännittävä, että pureskelin kynsinauhojani täysin huomaamatta. Vaikka välillä lukeminen jopa ahdisti, en malttanut laskea kirjaa pois käsistäni. Kertomus ei jää viivyttelemään, vaan puskee lukijan silmille lisää sulateltavaa. Kirjan juonella on monta ulottuvuutta kietoutuneina tiiviisti toisiinsa. On kyse ihmiskohtaloista; elämää mullistavista hetkistä, haasteista ja pettymyksistä, perheestä, arvoista, totuudesta ja onnesta.

Backman onnistuu esittelemään henkilöt rauhallisessa tahdissa ja vieläpä siten, että heihin jokaiseen tutustuu kunnolla. Romaani on myös mielenkiintoisella tyylillä kirjoitettu. Sen tehokeinona on toistaa jokin yksittäinen asia omassa erillisessä virkkeessään, erillään muusta tekstistä. Lukunautinnon suo varmasti osaltaan myös hyvä suomentaja.

I H A N   P A R A S T A !

Kirjailija: Fredrik Backman

Ruotsinkielinen alkuteos: Björnstad, 2016

Suomentaja: Riie Heikkilä

Sivuja: 461

ISBN 978-951-1-30958-1

Sukellus valoon – Johanna Elomaa

3/5

Yli vuosi on ehtinyt kulua siitä, kun viimeksi ehdin lukea kirjan, siis kaunokirjallisen teoksen. DI-opintojeni alettua syksyllä 2018 olen kyllä lukenut jos jonkinmoisia oppikirjoja, tieteellisiä artikkeleita ja muita opintoihini liittyviä materiaaleja, mutta viihteellinen vapaa-ajan lukeminen on jäänyt vähälle. Kaiken lisäksi vauva syntyi syksyllä 2020, joten nyt minulla ovat sekä innostavat opintoni että uusi perheenjäsen viemässä aikaa.

Kaikkia todennäköisyyksiä vastaan sain pitkästä aikaa luettua kirjan - Johanna Elomaan teoksen Sukellus valoon vuodelta 2018.

Kirjaa minulle suositteli ja lainasi siskoni vaimo, kun kysyin, mitä kirjoja kannattaisi hänen mielestään lukea. Sukellus valoon on kertomus Mikko Paasista sekä tämän osallistumisesta vaaralliseen pelastusoperaatioon Thaimaassa. Kirjan nimen mukaisesti pelastaminen tehtiin sukeltamalla. Moni ehkä muistaakin kesän 2018 tapahtumat, kun 12-henkinen poikien jalkapallojoukkue Villisiat sekä joukkueen apuvalmentaja jäivät loukkoon syvälle Pohjois-Thaimaan Tham Luangin luolastoon. Sadekausi sattui epäonnisesti alkamaan juuri samana päivänä, kun joukkue oli mennyt tutustumaan luolastoon. Rankkasateet tukkivat hetkessä ainoan reitin ulos, joten jumiin jääneiden poikien oli suunnattava syvemmälle luolaan. Pojat löydettiin vasta 10 päivän kuluttua katoamisesta, kaikkien yllätykseksi ja iloksi elossa, jonka jälkeen alkoi kahdeksan vuorokauden pituinen pelastusoperaatio.

Kukaan ei ollut varma, saataisiinko pojat elävinä ulos. Haastavissa olosuhteissa sukeltaminen vaati erikoisosaamista ja -välineitä, joita ei Thaimaan armeijallakaan ollut riittävästi. Sukeltamisen ei tosin edes uskottu olevan mahdollinen tapa pelastaa pojat, mutta se jäi ainoaksi vaihtoehdoksi. Ympäri maailmaa kutsuttiin paikalle kokeneita sukeltajia, ja yksi heistä oli suomalainen Mikko Paasi.

"Olin elämäni haastavimman sukelluksen äärellä ja olin nukkunut edellisenä yönä ehkä 3-4 tuntia. - - Mietin lapsia luolassa ja sitä, että me olimme ne ihmiset, jotka oli valittu hakemaan lapset takaisin perheidensä luokse. - - se näyttämö, jota miljoonat ihmiset ympäri maailman seurasivat, näytti valtavalta."

Kirja oli sen verran mukaansatempaava, ja onneksi lyhyt, että luin sen muutamassa päivässä kiireistä huolimatta. Odotin teoksen olevan sankaritarina pelastusoperaatiosta, mutta teos on melkeinpä enemmän henkilötarina Paasista. Kirjan otsikon alla pienemmällä lukeekin: "Mikko Paasi ja uskomaton pelastusoperaatio". Kirjaa lukemalla saa katsauksen laitesukellukseen, Thaimaan operaatioon sekä samalla Paasin menneisyyteen. Teos on ehkä ytimeltään eniten Paasia itseään varten, synninpäästön pyytäminen menneistä tapahtumista. Kirja ei ollut loistava, mutta lukemisen arvoinen silti. Välillä joitakin samoja asioita toistettiin tekstissä turhan monta kertaa, mutta jos teosta lukee hitaammalla tahdilla, toistokaan tuskin haittaa. Kirja on vaikeine pelastuksineen myös jännitysnäytelmä, sillä itse en tapahtumia seurannut aikanaan mediasta, joten en tiennyt etukäteen, mahtavatko pojat selviytyä:

"Luulen, että jokainen meistä oli henkisesti varautunut siihen, että jotain sellaista tapahtuisi. Joku kuolisi. Vielä tankkien kuljetuspäivänä meidän kaikkien päässä oli ajatus, että hyvä jos saamme jonkun lapsista hengissä ulos."

Kirjailija: Johanna Elomaa

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki

Sivuja: 238

ISBN: 978-951-1-33626-6

Ihmissutta ken pelkäisi – Leonie Swann

3/5

Mitähän luettavaa tänään löytyisi kirjaston kätköistä? Kuljeskelin hyllyjen lomassa miettien uutta kirjatuttavuutta, jonka kohta poimisin käteeni. Selailin näytteille asetettuja kirjoja rikosromaaniosastolla ja silmiini pisti oudolta - mutta hauskalta - kuulostava lammasdekkari. Lopputuloksena astelin tämä kirja kainalossani ulos Tapiolan kirjastosta.

Leonie Swannin vuonna 2010 kirjoittama romaani Ihmissutta ken pelkäisi on itsenäinen jatko-osa vuonna 2005 julkaistulle dekkarille Murha laitumella.

Kirjan pääosissa seikkailevat irlantilaisen lammaslauman villavat jäsenet, jotka siirryttyään Ranskan laitumille paimenensa Rebeccan mukana joutuvat keskelle ihmissuden arvoitusta. Ihmissusi on lampaille uusi asia ja ne koittavat pohtia, millainen ihmissusi mahtaa olla:

"Jos se piiloutuu jonkun ihmisen sisälle, ei se voi ainakaan ihmistä suurempi olla, sanoi Mopple. - - Miksi se sitten piiloutuu? kysyi talvikaritsa. Madouc mietti hetken. Siksi että ihmiset pelkää sitä. Ja jos ihmiset pelkää jotakin, ne on hyvin vaarallisia. Jopa ihmissudelle. Mekin voitaisiin pelätä sitä, ehdotti Heide. Oltaisiinko mekin silloin vaarallisia?"

Ennen kuin lampaille käy huonosti, lampaat päättävät ottaa selvää, kuka ihmissusi on. Lauman viisain lammas, Miss Maple, kokoaa tiedonmurusia yhteen samalla, kun muutama rohkea lammas seikkailee tutkimassa lähitienoota. Väitetään, että ihmissusi liikkuu laidunalueen läheisessä metsässä, ja syynä tähän olettamukseen ovat metsästä löytyneet, pahoin raadellut metsäkauriiden ruhot. Lampaat kehittävät pettämättömän ihmissudenpaljastimen, sillä ne ovat saaneet selville, että ihmissusi pelkää hopeaa. Lampaiden paimen käärii eväänsä "hopeapaperiin", joten tästä havainnosta seuraa suunnitelma:

"Etsitään palanen hopeaa ja katsotaan sitten, kuka sitä pelkää! - - Joltisellakin vaivalla ne onnistuivat kiinnittämään hopean lehdettömän pähkinäpensaan oksiin lähelle pihaporttia ja vuohiaitaa. Pieni paperinpala lepatti ja rapsahteli tuulessa, ja ensimmäiset vuohet tulivat uteliaina lähemmäksi. Rohkeaa! sanoin ensimmäinen, ruskea-valkotäpläinen vuohi. Avantgardea! vahvisti asiantuntijan ilmein toinen, punaturkkinen vuohi."

Kirja oli hauska, mutta en luonnehtisi sitä hulvattomaksi takakannen tavoin. Lampaiden aivoitukset ja näkökulmat tapahtumiin olivat hienosti keksitty. Voisi kuvitella, että kirjailija on ottanut selvää lampaiden elämästä aika perusteellisesti, jotta on osannut asettua edes jollain tasolla niiden maailmaan. Tarina oli jossain määrin pitkäveteinen, vaikka sen mielellään luki loppuun saakka. Voi olla, että käännettäessä tekstiä siitä jää helposti puuttumaan se jokin, mikä alkuperäisessä teoksessa antaa potkua tarinalle.
Jos perinteiset dekkarit alkavat puuduttaa samankaltaisuudellaan, tässä olisi virkistävä teos niiden välissä luettavaksi.

Kirjailija: Leonie Swann
Saksankielinen alkuteos: Garou, 2010
Suomentaja: Ilona Nykyri, 2011
Kustantaja: WSOY, Helsinki
Sivuja: 448
ISBN: 978-951-0-37783-3

Kolme käskyä - Paula Havaste

4/5

Kirjailija Paula Havasteen teokseen tutustuin ystävän suosituksesta. Havasteen  kulttuurisesti ja historiallisesti painottuneet tarinat sekä kirjailijan nautittava kerrontatyyli olivat syyt tähän suositukseen.

Lukemisekseni valikoitui vuonna 2013 julkaistu teos Kolme käskyä. Teos on itsenäinen jatko-osa kahdelle aiemmalle kirjalle, Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie.

Kolme käskyä keskittyy nuoren kansatieteilijä-opiskelijan, Raijan, elämään. Helsinkiläinen Raija viettää kesän Rovaniemellä pienen opiskelijaryhmän kanssa tehden töitä uutta kotiseutumuseota varten. Ajankohta sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen, ja kuten niin monen muunkin perheessä, myös Raijan perheessä vaikuttavat sodan aiheuttamat traumat. Raija pääsee ensimmäistä kertaa kokeilemaan itsenäistä elämää, kaukana perheestään, ja tuolla Lapin etäisyydessä hän löytää itsestään muitakin puolia kuin vain ainaisen tottelevaisen ja ahkeran tytön kuvan.

Itselleni kirjan punainen lanka kietoutui Raijan muutosprosessin ympärille, omien halujensa ja toiveidensa hyväksymiseen, ja oman tulevaisuutensa rakentamiseen niiden mukaan. Raijan mietteitä kesän loppupuolella, monien kokemusten jälkeen, kuvaa seuraava katkelma:

"Raija haistoi kalpean valheen. Koska mieli oli kivun jäljiltä turta, hän punnitsi elämäänsä kylmästi kohta kohdalta kuin kapallisia perunoita. Eivät ne tomaateiksi muuttuneet, joten jotakin niistä oli tehtävä. Jos hän oli onneton, hänen itsensä olisi muututtava. Hän oppisi sanomaan ei ja minä tahdon. Mutta päällimmäisenä oli kuitenkin ensimmäinen kysymys: mitä he olivat yhdessä, Rainer ja Raija?"

Kirjan tarinaan sekoittuu monia aiheita, ja ne ovat jo yksistään mielenkiintoisia. Kirja yhdistää muun muassa sodan jättämät jäljet, kirkon ja lähetystyön, Lapin, eri etnisyyksien vuorovaikutuksen, partiolaisuuden, opiskelijaelämän, yhteiskunnallisen kulttuurin sekä rakkauden. Läpi tarinan on taikauskoisuudellakin osansa - erilaiset merkit, enteet, horoskoopit ja näyt kuuluvat niin Raijan kuin Lapin elämään.

Kirjaan on helppo uppoutua, mutta sen malttaa jättää myös yöpöydälle odottamaan seuraavaa iltaa. Teksti soljuu eteenpäin ja tarina on moniulotteinen. Suosittelijan ajatuksia lainatakseni kerronta on taitavaa, sekä tarina kulttuurisine painotuksineen mielenkiintoinen. Itse en ole viehättynyt entisajan Suomen ajankuvasta, vaan mieluummin luen nykyisyyteen sijoittuvia teoksia. Kolme käskyä luo kuitenkin tarinassaan lukijan eteen mennyttä elämää elävästi ja samaistuttavasti. Havasteelta ilmestynyt tuoreempi kirjasarja - Tuulen vihat, Maan vihat ja Veden vihat - pääsee lukulistalleni odottamaan vuoroaan tulevaisuuden lukukokemuksia varten.

Kirjailija: Paula Havaste, 2013
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Sivuja: 374
ISBN: 978-951-20-9166-9

Normandialainen tapaus – Fred Vargas

4½/5

Edellisessä blogitekstissäni lupailin palata vaihteeksi kirjoihin, jotka tyyliltään uppoavat minuun parhaiten.

Suuntasin siis Heinolan kirjastossa jännitysromaanien hyllyille, joista hetken kiertelyn jälkeen valikoitui käsiini Fred Vargasin vuonna 2011 kirjoittama dekkari Normandialainen tapaus.

Valintaprosessi tapahtuu minulla monesti niin, että kirjan ulkonäkö ratkaisee - ensiksi sopivan paksuinen teos, toiseksi houkutteleva kansi ja kolmanneksi teoksen nimi. Toki monia blogissa esittelemiäni teoksia olen valinnut jo ennakkoon, joten silloin ei tarvitse arpoa luettavaa vasta kirjastonhyllyjen välissä.

Sitten itse teokseen. Normandialainen tapaus oli hyvin houkutteleva kirjan kannen ja esittelyn perusteella, ja ajattelin, että uusi dekkarikirjailijatuttavuuskaan ei olisi pahitteeksi. Se kannatti!

Olen vaikuttunut Fred Vargasin tyylistä, etenkin siitä, miten hänen komisarionsa Jean-Baptiste Adamsberg ratkaisee rikoksen kuin rikoksen pienen yksityiskohdan avulla. Oli kyseessä ilkivalta tai murha, Adamsberg tarttuu epäolennaiselta tuntuvaan yksityiskohtaan tajuamatta aluksi sen merkitystä. Lopulta komisariota häiritsevä havainto valaisee rikosten kulkua olennaisella tavalla. Vargasin henkilöhahmot ovat myös kovin keskeneräisiä inhimillisine puutteineen, hyvällä tapaa, ja hahmojen persoonallisuutta tuodaan vahvasti esiin - jopa sivuhenkilöiden. Adamsbergin alaisista koostuvaan poliisijoukkoon pääsee tutustuman tiivistetysti seuraavassa tekstikatkelmassa:

"Valmistautukaa siihen, että tiloihimme tehdään yllätystarkastus tämän päivän aikana. Täydellinen hämäysoperaatio on siis tarpeen. Mercadet, mene sinä nyt lepäämään, että olet virkeänä sitten kun tarkastajat tulevat. Kun olet levännyt, piilota lattiatyynyt. Voisenet, järjestä kalatieteelliset julkaisut pois pöydältäsi; Froissy, vie ruokatarvikkeet pois komerosta ja kätke vesivärimaalauskesi jonnekin. Danglard, tyhjennä viinipullokätkösi. Retancourt, vie kissa ja sen kupit yhteen talon autoista. Mitä vielä? Emme saa unohtaa mitään."

Välillä teoksessa on henkilöiden toimintaa selitteleviä kohtia, jotka tuntuivat irrallisilta tai vähintäänkin oudohkossa tilanteessa esiintyviltä, mutta ne vastaavat toki lukijalla mahdollisesti herääviin kysymyksiin. Adamsbergin luonnetta ja käyttäytymistä selittelee kohta, jossa Adamsbergin vasta kuviohin ilmestynyt aikuinen poika Zerk sekä hänen kanssaan pakomatkalla oleva Momo juttelevat. Samalla kohta kerää yhteen sen hetkisen tilanteen muistuttaen lukijaa, missä mennään:

"Onko jotain uutta Ordebecin suunnalta? - Ei. Minä kyllä luulen, että isälläsi on muutakin tekemistä kuin selvittää, kuka omistaa diabolokaupan. - Enpä oikein usko. Luulen, että isän päässä pyörivät sulassa sovussa pulua kiduttanut kaveri, Ordebecin tappaja ja Clermont-Brasseurin polttaja, eikä hän välttämättä yritä edes erottaa tapauksia toisistaan. - Sinähän sanoit, ettet tunne isääsi. - Minusta on alkanut tuntua, että muistutan häntä."

Dekkari on mielestäni onnistunut - samaan aikaan se on sekä syvällinen että viihdyttävä. Iso kiitos kirjailijalle siitäkin, että hän ei ole upottanut sivujuoneksi romanssia tähän kirjaan. Toki tarinan taustalla on romanttisiakin ihmissuhteita, mutta niissä ei vellota eikä niitä korosteta. Adamsbergin hahmo upposi minuun yhtä lailla kuin pohjoismaiset komisariojörrikätkin. Suosittelen dekkarinnälkäisille ja uutta haluaville!

Kirjailija: Fred Vargas
Ranskankielinen alkuteos: L'armée furieuse, 2011
Suomentaja: Marja Luoma, 2013
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Sivuja: 428
ISBN: 978-951-20-8775-4

Pienin yhteinen jaettava – Pirkko Saisio

3/5

Olen tutustunut viimevuosina suomalaisten kirjailijoiden teoksiin enemmän kuin aiemmin. Nuorempana luin lähinnä käännöskirjallisuutta, ja siitäkin valikoidusti scifiä, fantasiaa, kauhua, trillereitä, dekkareita ja seikkailua. Nyt luettuani useampia itselleni aikaisemmin aiheiltaan tylsiksi koettuja kirjoja voin todeta, että kannatti lukea. Pirkko Saision romaani Pienin yhteinen jaettava vuodelta 1998 ei tee poikkeusta.

Pienin yhteinen jaettava on matka päähenkilön lapsuuteen, jossa läheisten sukulaisten odotukset ja neuvot ovat merkittävässä osassa tytön kasvutarinaa. Tytön, joka haluasi olla poika. Tytön, joka haluaisi olla kaikkea muuta kuin kiltti ja huomaamaton. Tytön, josta tulee hän.

Saision tyyli kirjoittaa on monen muun kirjailijan tavoin omaperäistä, mikä jaksaa aina ilahduttaa ja yllättää minua. Teoksen alussa äkilliset vaihtelut minä-muodon ja hän-muodon välillä saivat sekaannuksiin - Kenestä nyt puhutaan? - mutta pidemmälle lukiessa ilmaisutapaan tottui, ja vielä vähän pidemmälle lukiessa ymmärsi, että tyttö, joka tarinaansa kertoo, on välillä ulkoistanut oman itsensä itselleenkin.

Kirjan lapsen elämyksiin voi joissain kohdin samaistua voimakkaasti. Tarinan tapahtumat ovat jollain tavalla jokaiselle lapselle ominaisia - kasvun hetkiä, ihmettelyä, joista voi löytää ne omat kipupisteensä edelleen. Joskus pienen ihmisen ihmettelyt saavat hupaisen sävyn:

"Mutta koska hän ei ole vähääkään kiinnostava (hän lukee sen tätien hyväksyvästä, hajamielisestä hymystä), on hänen harjoiteltava armon valonsäteen alle hyppäämistä omin päin. Onneksi hänellä on Kirsti. - - Todellisuudessa Kirsti on kiinnostunut armosta, sen harjoittelemisesta leikkikoulun ulkoilutunnilla ruusumarjapensaiden alla. 

Ensin minä lyön Kirstiä poskelle. Kirsti kääntää toisen poskensa, ja vaikka pahaa tekee, lyön kintaasta vapautetulla nyrkilläni siihenkin. - - Ja sitten on Kirstin vuoro."

Kertomus ei ollut erityisen vauhdikas, joten lukeminen oli pätkittäistä, mutta kaikella tavalla antoisaa. Ihan kirjan loppupuolella tulee vastaan kohtaus "Ulkona isä selittää, että minun nimeni on ollut sisäänpäässeiden joukossa ja ihmettelee, kuinka on mahdollista, etten ole sitä kuullut. - Saisio, Pirkko Helena, isä sanoo." Tästä en voi vetää lukijana kovinkaan paljon johtopäätöksiä kirjailijan todellisesta elämästä tietämättä, mutta uskoisin, että kirjailija upottaa hahmoihinsa jonkinlaisella tasolla aina paljon itseään, etenkin päähenkilöön.

Nyt kun tämän kirjoituksen alussa ehdin mainita, etten ole hetkeen lukenut montakaan entisten mieltymysteni mukaista kirjaa, taidan vaihtelun vuoksi palata juurilleni.

Kirjailija: Pirkko Saisio, 1998
Kustantaja: Werner Söderström Oyj
Sivuja: 254
ISBN: 951-0-23016-2

Ihmisen osa – Kari Hotakainen

4/5

Kari Hotakaisen teos Ihmisen osa vuodelta 2009 on ensimmäinen Hotakaiselta lukemani kirja.

Odotin kovasti kirjan avaamista, sillä olen seurannut MTV:n ohjelmaa Pitkääkö olla huolissaan?, jossa Hotakainen on yhtenä panelistina. Hotakaisen tyyli on viihdyttänyt, naurattanut ja antanut ajateltavaa - Toki pidän ohjelman kaikista vakiopanelisteista ja jokaisella on hieno huumorintaju!

Palataan teoksen Ihmisen osa pariin. Sen luettuani kokonaiskuvaksi jäi elämä, jonka jokainen kulkee omalla tavallaan, pystymättä vaikuttamaan kaikkeen, ja tehden valintansa pyrkimysten ja sattumien keinahdellessa. Kirjassa esitellään erilaisia elämänkohtaloita; osaan hahmoista paneudutaan syvällisesti, osalla on väliaikainen rooli ikään kuin 'otoksina' elämästä. On köyhyyttä, työttömyyttä, arvottomuutta, peittelyä, häpeää, epävarmuutta, itsekkyyttä, tunnottomuutta, tylsyyttä, vihaa, surua, rakkautta ja ymmärrystä. Kaikkea, mitä elämästä löytyy.

Päähenkilönä on vanha rouva Salme Malmikunnas, joka myy elämäntarinansa kirjailijalle kirjojen kansiin painettavaksi. Salmella on mies Paavo, vähäpuheinen ja välillä puhumatonkin. Salmen ja Paavon kolme lasta, Helena, Pekka ja Maija, saavat suurimman osan kirjan sivuista. Heidän kohtaloihinsa kietoutuu olennaisella tavalla myös Maijan 'musta' aviomies Biko sekä vauraaksi itsensä uurastanut Kimmo. Pienen, mutta merkittävän osan saa Helenan 9-vuotias tytär Sini.

Hotakaisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava. Tyyli tuntuu mukautuvan hahmoihin niin sulavasti, että tekstistä voi tuntea hahmon luonteen ja ajatukset ilman, että tarvitsee kuvailla adjektiivein millainen jokin on. Hotakainen ei juurikaan moralisoi hahmoja, vaan antaa ajatuksia hahmojen omasta näkökulmasta, joista jokainen lukija voi itse päätellä millainen hahmo on, ja ovatko teot ja ajatukset esimerkiksi siedettäviä, järkeviä, oikein tai hyviä.

Huumoria kirjasta löytyy. Huumori on ripoteltuna sinne tänne erilaisiin yhteyksiin. Malmikunnaksen perheväen elämä on reilusti maustettu, niin hyvässä kuin huonossa, mutta humoristinen ote mahtuu tukalaankin tilanteeseen. Pekka on joutunut työttömäksi, on nälissään jatkuvasti ja yrittää keksiä erilaisia ruoanhankintamahdollisuuksia. Yksi niistä on rahan kerääminen esiintyen kadulla:

"Pekka meni käytävän uloskäynnin viereen, laittoi maahan Salme-äidin pienen pärekorin, jonka kylkeen hän oli laatinut pienen tekstin: Olen soitaja Perulta ja nt kodito. - - Äskeisestä ikävästä kohtaamisesta Pekka sai soittoonsa lisää syvyyttä ja tunsi itsensä perulaiseksi. Hän kaipasi Andeja, lempeitä syyssateita, paimenen ammattiaan, vuohiaan ja rakastettuaan, joka kenties juuri tällä hetkellä möi värikkäitä käsitöitään Liman kujilla päästäkseen matkustamaan pohjoiseen maahan huilistinsa kainaloon."

Huumorin lisäksi iloa tuo kirjaan upotettu rakkaus ja lempeys. Maijan ja Bikon suhde on aidon rakkaudellinen huolimatta ulkopuolisten mielipiteistä:

"Biko halusi kertoa, että on täysin tietoinen mustan värin vaikutuksesta ympäristöön, mutta että hän ei itse saanut valita väriä, jos olisi, hän olisi ottanut mieluiten punaisen, rakkauden värin. Biko kertoi myös, että hän aikoo rakastaa Maijaa kaikesta huolimatta, kaikissa olosuhteissa, kaikkien ihmisten edessä ja keskellä Suomea."

"Et kai sä urpo mee mukaan tohon? * En. Ei huoli. Tule syli. * Mä en voi. Mä oon raivoissani. * Maija. Mina taltuta raivo. * Miten meille käy, saatana. * Mina leikka metsan pois siita aurinko tielta."

Ihmisen osa vakuutti minut lukijana. Pidin kirjoitustyylistä ja tarinasta. Kirja ei ollut kevyt, mutta se ei jättänyt synkistelemään, vaan lopussakin se nosti esiin selviämisen ja elämän jatkumisen niillä, joilla elämää edelleen on elettävänä. Pahimpiinkin tilanteisiin on olemassa ratkaisu, ja silloin kuin ei näe tulevaisuutta, on parasta keskittyä elettävään hetkeen ja tehdä siinä se, minkä voi.

Kirjailija: Kari Hotakainen, 2009
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Siltala
Sivuja: 276
ISBN: 978-952-234-021-4