 |
Rutto. Siitä nimestä lähti kiinnostus lukea teos, jonka Albert Camus loi vuonna 1947. Kirjan kansikin vakuutti mustavalkoisuudellaan.
Ranskankielinen alkuperäisteos on sujuvasti suomennettu. Mainittakoon vielä, että teos on fiktiivinen. Ennakko-oletukset kirjan sisällöstä olivat vähäiset, sillä sen aihe on itselle niin vieras. Tätä ajatusta ruton kaukaisuudesta voisi kuvata kirjan lainauksella:
"Se on mahdotonta. Kaikki tietävät, että se on hävinnyt länsimaista."
Kertomusta kuvaisin järkeväksi, sen kertojaa asianmukaiseksi. Kirjassa ei mässäillä onnettomuuksilla, pelolla tai synkkyydellä. Kirja on enemmänkin pohtiva ja havainnoiva kuvaus siitä, mitä lähes vuoden kestävä rutto-epidemia merkitsisi yhdelle erityksiin suljetulle kaupungille. Siitä, mitä tuon kaupungin asukkaat joutuvat käymään läpi. Kertomus kuvataan lääkärin näkökulmasta, jolloin ruton ilmeneminen kuuluu ja näkyy kaikkialla, enemmänkin kollektiivisesti kuin henkilökohtaisesti kuvattuna.
Kirja on tasalaatuinen. Lukuelämys piti otteessaan ja kirjaan oli helppo tarttua, mutta suuria tunteita tai elämyksiä kirja ei tarjonnut. Poikkeuksen tekivät pari kohtausta, joissa kuolinkamppailua seurataan minuutti minuutilta ja eläytymiseltä tuohon tuskaan ei voi välttyä.
Teos herätti kuitenkin suuria ajatuksia elämästä ja ihmisyydestä. Mitä on oikeus? Mikä elämän tarkoitus? Moni kysymys vilahteli kirjan henkilöiden välityksellä omaankin mieleen.
Kirjan puolivälin paikkeilla tajusin, että sen kaikki päähenkilöt ovat miehiä. Naisia ei oikeastaan ole edes sivurooleissa, vain häivähdyksinä siellä täällä. Kertojan vanha äiti nousee ainoana naisena esiin, ja hänkin vasta teoksen loppupuolella. Naiset tuntuvat olevan lähinnä äitejä, vaimoja tai rakastettuja, joilla ei ole merkitystä keskusteluissa. Tämä on havainto, joka ei minua juurikaan häirinnyt. Toivon, että tämä tosiasia ilmentää lähinnä kirjailijan elämää aikakautta ja tuolloin tämän tyyliselle tarinalle suotavaa lähestymistapaa. Herne jumittuu nenään vasta, kun joku kirjailija tänä päivänä tässä todellisuudessa pitää naista sivuseikkana.
Pakko sanoa, että kirjan tarina toi itselle vahvasti mieleen keskitysleirit, juutalaisvainot ja natsi-Saksan. En tiedä, onko kirjailija saanut edes hitusen inspiraatiota tuosta ajasta, jonka läheisyydessä kirjakin on julkaistu. Siellä täällä tekstissä vilahtelevat kuvaukset kaupungin toimista ruttoa vastaan saavat silti mielleyhtymän aikaan. Ihmisten yksilöllisyyden muuttuminen massaksi, toivottomuus, krematoriot sekä ruumiskasat ovat olleet todellisuutta vainojen aikana.
Vapautuksen ja jälleennäkemisen riemun voi myös nähdä silmien edessä; ensin ehkä epäilynä, onko tämä totta, ja lopulta suurena toivon syttymisenä. Suuri ero tuohon oikeaan historian tapahtumaan löytyy tavasta, jolla kuolema saapuu. Kirjassa ihmiset kuolevat sattumankauppoina, keneen rutto ikinä mielii tarttua. Vainoissa kuolema kulki ihmisen käden kautta. Lopun ajatus ruttobasillin uinumisesta vuosikymmeniä ja mahdollisuudesta herätä uudestaan, tuo myös pelottavan sävyn ihmiskunnan itseään toistavaan historiaan.
"He kielsivät tyynesti, vastoin ilmeisiä tosiasioita, että olisimme milloinkaan edes tunteneet mokomaa mieletöntä maailmaa, jossa ihmisen surma oli yhtä arkinen asia kuin kärpäsen tappo, mokomaa tarkalleen määriteltyä raakalaisuutta, laskelmoitua hulluutta, vankeutta johon liittyi hirvittävä vapautuminen kaikesta siitä mikä ei ollut nykyisyyttä, kalmanhajua joka typerrytti kaikki ne joita se ei tappanut, he kielsivät lopulta senkin, että olisimme milloinkaan olleet hervotonta massaa, josta osa oli haihtunut joka päivä krematorion kidan kautta rasvaisena savuna taivaalle, toisen osan odottaessa voimattomuuden ja pelon kahleisiin kytkettynä omaa vuoroaan."
Kirjailija: Albert Camus
Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2009
Sivuja: 413
