Jääpeili –Aaro Hellaakoski

Aaro Hellaakosken runokirja Jääpeili julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1928 eli lähes 90 vuotta sitten. Vaikka teoksen synnystä on jo vierähtänyt paljon aikaa, runot puhuttelivat kuin ne olisi kirjoitettu juuri nyt.

Aiheet ovat aikaa kestäviä, jopa ikuisia. Niissä esiintyvät muun muassa luonto, vuodenajat, työ, rakkauden huuma, elämän jatkuminen ja kuolema. Osaan runoista on Hellaakoski käyttänyt perinteisestä visuaalisesta tyylistä poikkeavaa sommitelmaa.

Esimerkiksi runossa Sade on sade kuvattu sanalla sataa niin, että kirjaimet kulkevat ylhäältä oikeaan alaviistoon kuin sadepisaroina. Näitä sataa-sanoja on peräkkäin useita, jolloin alaspäin kulkevista sanoista muodostuu todellakin sade. Esitän tähän hahmotelman siitä, miltä edelläkuvaamani sade näyttää:

s s s s

 a a a a

  t  t  t  t

   a a a a

    a a a a

Sommitelman lisäksi runojen tehokeinoina ovat erityyliset kirjaimet hyvin vanhoista koukeroisista ja, myönnettäköön, vaikeaselkoisista kirjaimista aina tavalliseen tekstaustyyliin. Hellaakoski käyttää myös useaa erikokoista tekstiä sekä saman runon sisällä että eri runojen välillä. Runoteos on hyvin vaihteleva ulkomuodoltaan, mutta runojen sisältö on mielestäni yhteneväinen. Hellaakosken ajatus ja tyyli kulkevat runosta runoon, eikä kertaakaan tullut lukiessa mieleen, etteivät runot olisi saman miehen kynästä.

Minulle neljään osaan jaettu runokirja näyttää etenevän nuoruudesta kuoleman porteille niin aiheiden kuin ulkoisen tyylin kautta. Ensimmäisen osan runot ovat kokeilevia, juurikin ulkomuodoltaan visuaalisesti leikkisiä. Nuoruutta perustelisin myös aiheilla, jotka liittyvät paljon luontoon ja elämän ihmettelyyn. Toisessa osassa runojen ulkomuoto on tavanomainen aloittavaa runoa lukuunottamatta, ja aiheet siirtyvät rakkauden, parisuhteen ja perheen ympärille. Kolmannen osion runojen kirjoitusasu muuttuu koristeellisemmaksi ja aiheet ovat työn ja elämänviisauden siivittämiä. Viimeisessä eli neljännessä osassa runojen kirjaimet muuttuvat haastavaksi lukea - kirjoitustyyli erikoisine sanoineen on jotain muinaista. Viimeisten runojen aiheet ovat vahvasti kuoleman ympärillä.

Runoista kaksi saivat erityisesti minut pysähtymään ja ihastelemaan. Ensimmäisen osan runo Kuutamo metsässä on lumoava, ja jäin sitä maistelemaan hartaasti. Runo on seuraavanlainen:

"Alla unisen oksiston

valoa kummallista on,

metsän sisällä taikatie

ei mistään tule, ei mihinkään vie. 

Varjoni karkasi. Vailla oon

ruumista. Liuonnut kuutamoon.

Askel jää ilmaan irralleen.

Käteni koskee tyhjyyteen."

Toinen oikein makoisa runo oli teoksen viimeinen runo Hauen laulu. Nauroin sitä lukiessani ääneen ja ihmettelin, mistä tällainen runo on Hellaakoskelle syntynyt. Jos runosta haluaa hieman salaperäisen, ehkä jopa syvällisen, mutta samalla hyvin viihdyttävän, niin tämän runon tyyli toimii. Tässä siis Hauen laulu:

"Kosteasta kodostaan

nous hauki puuhun laulamaan 

kun puhki pilvien harmajain

jo himersi päivän kajo

ja järvelle heräsi nauravain

lainehitten ajo

nous hauki kuusen latvukseen

punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut

tai kävyn päästä maistanut

sen aamun kasteenkostean

loiston sanomattoman

                 kun aukoellen

                 luista suutaan

                 longotellen

                 leukaluutaan

niin villin-raskaan

se virren veti

että vaikeni

linnut heti

kuin vetten paino

ois tullut yli

ja yksinäisyyden

kylmä syli."

Kirjailija: Aaro Hellaakoski, 1928

Painopaikka: Näköisp., 2008 (Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsingissä, 1928)

Sivuja: 50

Reigin pappi – Aino Kallas

Aino Kallaksen romaani Reigin pappi julkaistiin vuonna 1926. Tarina kertoo Reigiin Hiidenmaalle papiksi päätyneen Paavali Lempeliuksen elämästä. Se on melko traaginen ja vähäeleinen kasvutarina miehestä, joka joutuu koettelemuksiin kuin Vanhan testamentin Job, saamatta kuitenkaan kärsimystensä korvaukseksi mitään. Lempelius elää 1500-luvun loppupuolelta 1600-luvun jälkipuoliskolle Ruotsin valtakunnassa. Kertomuksen alkaessa Ruotsi on ottanut hiljattain hallintaansa Viron, ja tarina sijoittuu Viron maaperään, etenkin Tallinnaan ja sieltä Reigiin. Suomi oli tuolloin myös osa Ruotsia.

Romaanin kertoja on itse Lempelius, joka kirjoittaa vanhalla iällään elämäntarinaansa, elämäkertaa. Pappi kertoo kaunistelematta ja suurentelematta elämänsä tapahtumista ja tunteista yhtä autenttisena kuin ne ovat olleet kokemisen hetkellä. Kirja ei ole sisällöltään kevyt, eikä loppukaan ole mitenkään mieltä ylentävä. Lukijana tuli olo, että miten turhaa voi ihmisen elämä olla - sitä se osaltaan kai onkin kaiken lopussa.

Pappi syyttää ankeaa kohtaloaan siitä, että on syntynyt Skorpiooni-horoskooppimerkin alla. Horoskooppimerkki on laatinut hänen surkean kohtalonsa. Tämä on asia, johon Lempelius palaa useasti - voivottelemaan syntymänsä hetkeä. Muutoin pappi uskoo ja luottaa Jumalaan, että Jumala antaa sen osan ihmiselle kuin hyväksi näkee, ja on vakaasti kiinni kirkon käsityksissä ja pyrkii itse elämään uskonsa mukaista elämää. Lempeliuksesta tuli pappi oman isänsä vuoksi, sillä isä oli pappissäätyä ja isän viimeisenä toiveena oli, että poika jatkaa samoja jalanjälkiä. Lempeliukselle hengellisen kaitsijan ura ei ollut mitenkään itsestäänselvyys sotilaallisen ulkonäkönsä sekä kiivaan ja äkkipikaisen luoteensa vuoksi.

Lempelius saa papintöitä Tallinnasta ja muuttaa sinne kauniin, kuuliaisen ja kovin rakkaan Catharina-vaimonsa kanssa. Vaimon tärkeydestä kertoo katkelma:

"Sillä tämä vaimo oli minulle minun taivaani ja minun ilmani, minun pilveni ja minun merenpeilini, ja minä olin, - häpiä tunnustaa, - asettanut autuuteni ankkurin häneen enkä ijankaikkisen elämän toivoon."

Lapsia heille siunaantuu kaksin kappalein, tyttö Hebla ja poika Antero. Perhe asuu viehättävässä talossa Tallinnan Vanhassa Kaupungissa. Kaikki näyttää sujuvan paremmin kuin voisi kuvitella, mutta sitten sattuu tapaturma, jossa korkeasäätyinen oppilas kuolee ja Lempeliusta syytetään murhasta. Pyövelin kohtaaminen  vältetään, mutta murhamiehen leima jää Lempeliuksen otsaan. Pappi irtisanotaan virastaan ilman perusteluja, ja hän joutuu perheineen muuttamaan Tallinnan köyhälistöalueelle.

Jotta Lempeliuksen elämä ei olisi liian helppoa, niin rutto iskee jälkikasvuun ja molemmat lapset menehtyvät. Pieni pilkahdus toivoa annetaan, kun Lempelius saa töitä Reigistä, meren ääreltä. Vaimonsa kanssa pappi muuttaa tuonne syrjäiseen ja karuun paikkaan, jossa taikausko on valloillaan. Vaimolle Reigi näyttäytyy vankilana, jossa kaipaus kaupunkiin syvenee päivä päivältä. Sitten papin avuksi lähetetään Diaconus Jonas Kempe, jonka rakkaus syttyy kaunista, nuorta papin vaimoa kohtaan - eikä roihahtanut rakkaus ole yksipuolista. Eräänä talvisena päivänä rakastavaiset pakenevat yhdessä, mutta oikeusvalta saa heidät lopulta kiinni. Tuon maailmanajan mukaan teloitus on paikallaan, joten tällä kertaa pyöveliltä ei vältytä.

Lempelius on päälle 50-vuotias, kun hän näiden koettelemusten myötä ymmärtää, että tästä edes hänestä tulee hyvin yksinäinen mies. Vihan ja katkeruuden kanssa pappi laittaa itsensä alttiiksi kaikkeen mahdolliseen vaaraan etsien kuolemaa:

"Kuolemantarve oli minussa väkevä ja kaikkivaltias kuin on unentarve. Mutta vaikka minä näin alati itseni vaaroille alttiiksi annoin, pysyin minä kuitenkin yhtä vahingoittumattomana kuin profeetta Daniel jalopeurain luolassa elikkä kolme miestä Sadrach, Mesech ja Abednego, pätsissä."

Noin 70-vuotiaana Lempelius kohtaa todellisen kuolinkamppailun hylkeen kanssa, mistä selvittyään tuo kokemus herättää hänet siihen, ettei hän janoakaan kuolemaa niin ahnaasti kuin on kuvitellut. Kokemus antaa papille myös kimmokkeen muutokseen - Lempelius alkaa etsimään itsestään anteeksiantoa häntä vastaan rikkoneille. Korkeassa iässä, yli 90-vuotiaana, Lempelius on löytänyt rauhan. Hän on muuttunut kiivaasta rauhalliseksi ja viha on kaikonnut mielestä.

Kirja todellakin näyttää yhden miehen elämänmittaisen kamppailun sisimpänsä kanssa. Mitä jää jäljelle, kun kaikki ympäriltä viedään? Miten elää, kun ei löydy syytä elää? Lopulta kaikki ovat melko yksin itsensä kanssa - Lempelius vain joutuu kohtaamaan itsensä äärimmäisellä tavalla, jota ei soisi kenenkään kokevan.

Kirjassa tuli vastaan joitakin menneeseen aikaan liittyviä asioita, joita oli mielenkiintoista poimia varsinaisen tarinan lomasta. Yksi tällainen katkelma kertoo hieman oudolta kuulostava tavasta, joka jopa Korkiassa Oikeudessa hyväksyttiin. Tässä katkelmassa Korkia Oikeus käsittelee Lempeliuksen syytettä murhaan liittyen ja Oikeus päättää käyttää syyllisyyden tai syyttömyyden todistamiseen hieman erikoista menetelmää:

"Silloin yksi Raatiherroista sanoi: Tuokaa toki vainaja tänne ja asettakaa hänet vastatusten syytetyn kanssa, että mitämaks veri alkaa tiukkua haavasta, jos hänet murhamieheksi löyttäisiin. Sillä niin kuin jo Vincentius sanoo, tartuttaa murhamiehen henki haavan, niin että se itseensä ilmaa imee. Mutta koska samainen murhamies ohitse kulkee, niin vedetään tartutettu ilma ulos haavasta yhdessä veren kanssa. Ja tämä veri on niin kuin murhatun huuto maan alta, jolla murhamiestänsä syyttää. Tämä neuvo kelpasi Korkialle Oikeudelle, ja niin tuotiin kuolleen pojan ruumis Oikeuden huoneeseen ja asetettiin paareilla minun eteeni."

Kirjailija: Aino Kallas, 1926
Painopaikka: Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1995
Sivuja: 136 (270, kolmen teoksen yhteispainos)