Nainen ja apina – Peter Høeg

Mitä ihminen on? Tämän kysymyksen äärelle johdattelee lukijan Peter Høeg teoksellaan Nainen ja apina. Lontooseen sijoittuva fiktiivinen seikkailu valmistui vuonna 1996. Ajatella, jo 20 vuotta sitten. Teoksessa on tiedettä, eettisyyttä, ihmissuhteita - vähän kaikkea.

Jos jättää teoksessa ilmenevät suuret ajatukset taustalle, voi romaaniin uppoutua puhtaasti viihdetarkoituksessa. Kirja on koukuttava. Parina iltana, kun jouduin laskemaan kirjan käsistäni yöunien tähden, odotin vain sitä hetkeä, jolloin voisin jälleen jatkaa lukemista. Juoni ehkä hiipui kirjan keskivaiheen jälkeen, mutta palasi yllättäen kirjan lopussa ottamaan kunniansa. Lähes loppuun saakka juoni kuljetti ajatusta ihmisen ja eläimen olemuksesta, mutta lopun juonenkäänne sai aikaan havahtumisen eri ajatusradalle. Mitä jos ihminen ei näe kaikkea, mitä pitäisi? Ei hallitse kaikkea, mitä kuvittelee hallitsevansa? Elääkö ihminen silmät sumeina kuvitelmiensa varassa? Tuon paljastuksen jälkeen palasin mielessäni kaikkiin kirjan tapahtumiin ja näin ne uudessa valossa.

Juoni on lyhykäisyydessään siinä, että Lontooseen salakuljetetaan apinan kaltainen - tai pikemminkin ihmisen kaltainen - olento, Erasmus. Korkeassa virassa oleva eläinlääkäri saa Erasmuksen tutkittavakseen, mutta eläinlääkärin tanskalainen vaimo Madelene vapauttaa Erasmuksen rankoilta tieteellisiltä kokeilta ja pakenee tämän kanssa. Seitsemän viikkoa eleltyään St. Francis Forestin villieläinreservaatissa Erasmus on opetellut englannin- ja tanskankielen sen verran hyvin, että pystyy keskustelemaan ihmisten kanssa. Erasmus ja Madelene päättävät palata Lontooseen, sillä Erasmuksella olisi kaikki syy hakea ihmisen oikeuksia. Tärkeimpänä syynä on kuitenkin Erasmuksen tehtävä, joka liittyy ratkaisevaan juonenkäänteeseen, enkä halua tässä siitä liikaa paljastaa lukuelämyksen säilymiseksi. Loppu on onnekas yksilöiden kohdalla, mutta onneton ihmiskunnan kannalta. Ainakin toistaiseksi.

Kirjailijalle pitää antaa pisteitä siitä, että kuvakieli on poikkeuksellista, omaperäistä. Kerronta on myös dynaamista. Joissakin kohdin jäi toivomisen varaa kohtauksien sisällöistä, mutta vastapainoksi löytyi hyvin ainutlaatuisia kohtauksia. Kirjailija on ottanut selvää monista varmaankin itselleen vieraista asioista, kuten tieteen tutkimusmenetelmistä tai naisen meikkaamisesta. Oli hämmästyttävää lukea ensimmäistä kertaa romaanista yksityiskohtainen selostus meikkaamisen jalosta taidosta. Tuo kohtaus toimisi hyvin ohjeena - varsinkin kun en edes omista kaikkia siinä mainittuja välineitä. Kokonaisuutena kirja on viehättävä. Lukisin tämän perusteella kirjailijan muitakin teoksia. Poimin tähän kirjan kuvakielestä havainnollistavan otteen, joka mielestäni kätkee sisäänsä hyvin toisen päähenkilön, Madelenen, ajatuksia ja toiminnan motiiveja:

"Näin katsoen Lontookin alkoi näyttää kauniilta; korkeat kerrostalot, joiden ohi hän kiiti, olivat nukkuvia jähmettyvän laavan muovaamia katedraaleja. Madelene ei enää tuntenut kaupungin nukkuvia asukkaita kohtaan ärtymystä vaan yksinomaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa, koska nuo ihmispolot eivät nähneet kuinka hän, Madelene, puoliksi jumalatar, ratsasti kuunvalossa apinalla kohti jotain suurta ja järisyttävää. Tuntui kuin itse Meidän Herramme olisi ilmestynyt maan päälle eräänlaisen kykyjenmetsästäjän hahmossa ja tänä yönä viimeinkin keksinyt hänet, prinsessa Madelenen, ja kuin hän ja Herra olisivat päässeet yhteisymmärrykseen ja allekirjoittaneet sopimuksen, jonka ensimmäinen ja tärkein ehto oli että Madelenen ei enää koskaan pidä oleman murheellinen."

Kirjan syvällisemmät aiheet liittyvät eläinten hyvinvointiin, ihmisen oikeuksiin suhteessa eläimiin sekä siihen, kuinka arvioimme eläinten älyä, tunteita ja kykyjä. Kirjassa tulee esille hyviä näkökulmia. Kirjan 20 vuoden takaisesta ajattelutavasta nykypäivään tultaessa eläimiin suhtaudutaan mielestäni älykkäämpinä yksilöinä kuin ennen.

Loppuvinkkinä: Oman Erasmuksensa voi löytää Høegin mukaan Suomesta, Tanskan ja Ruotsin ohella, joten jos kirjan romanttinen puoli säväytti niin ei muuta kuin metsään!

Kirjailija: Peter Høeg

Tanskankielinen alkuteos: Kvinden og aben, 1996

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen, 1996

Painopaikka: Karisto Oy, Hämeenlinna, 1996

Sivuja: 279

Lokki – Anton Tšehov

Hyppää mukaan eläväiseen tarinaan. 

Näin kuvailisin juuri lukemaani näytelmää Lokki. Lokki on venäläisen kirjailijan Anton Tšehovin käsialaa, ja teos valmistui vuonna 1896. Näytelmä on nelinäytöksinen komedia, joka sijoittuu maalla olevaan Sorinin kartanoon. Näytökset ensimmäisestä kolmanteen tapahtuvat lyhyellä aikavälillä, kun taas kolmannen ja neljännen näytöksen välillä vierähtää kaksi vuotta.

Aluksi täytyy todeta, että Lokki tuntui paljon enemmän tragedialta kuin komedialta. Ehkä mustaa huumoria löytyy onnettomista rakkauskiemuroista, sekä piikikästä huumoria teoksen alkupuolelta, mutta päällimmäinen vaikutelma on silti synkkä. Synkkyydestään huolimatta näytelmä ei jätä ikävää oloa, edes lopussa, joka on hyvin dramaattinen.

Tšehov on osannut kirjoittaa Lokin siten, että pystyin näkemään ja kuulemaan hahmojen kaikki eleet, ilmeet ja äänenpainot kuin ne olisivat olleet fyysisesti läsnä. Näytelmän ympäristö piirtyi sekin mieleeni todellisena, yhtä todellisena kuin olisin ollut yksi hahmoista. Tunsin seikkailevani vieraassa paikassa ja aistivani ilmapiirin ympärilläni. Näytelmä olisi voinut lukukokemuksen perusteella käydä proosakirjallisuudesta.

Nimeltä mainittuja henkilöitä näytelmässä on yksitoista. Sorinin kartanoa asuttaa noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen Pjotr Sorin. Sorinilla on tilanhoitajinaan eläkkeellä oleva luutnantti Ilja Šamrajev ja tämän vaimo Polina. Näillä on tytär Maša. Sorinin kartanossa ovat näytelmän tapahtumien aikaan läsnä myös Sorinin sisar, näyttelijätär Irina Arkadina, Arkadinan kirjailijaksi haluava poika Trepljov sekä Arkadinan rakastaja, kirjailija Trigorin. Osaansa esittävät näiden lisäksi opettaja Medvedenko, lääkäri Dorn, nuori neito Nina sekä työmies Jakov.

Näytelmästä nousee esille kaksi vahvaa teemaa, jotka kietovat juonen yhteen. Rakkaus on toinen näistä. Se ei kuitenkaan ole tärkein Lokin tapahtumia kuljettava teema, vaan eniten tilaa saa kirjailijaksi tulemisen ja kirjailijana olon tuska. Tšehov varmaan tietää, mistä puhuu, ehkä itse juuri näitä ajatuksia läpikäyneenä. Lokin alkusivuilla on asetelma, jossa kirjailijaksi haluava nuori mies Trepljov on valmistellut näytelmän. Näytelmä on alkamassa Sorinin kartanon pihamaalla. Jäin koukkuun kirjaan tuosta hetkestä, sillä ajatusleikki on kiehtova: Kirjailija on kirjoittanut näytelmän, jossa on kirjailija, joka kirjoittaa näytelmää - estraadi estraadilla. Ajatus kulki taustalla läpi koko teoksen.

Nuori kirjailija Trepljov taistelee paikastaan tulla hyväksytyksi ja menestyneeksi, uusia muotoja luovaksi, kirjailijaksi. Hän käy ankaraa kamppailua itsetuntonsa kanssa, sillä hänen äitinsä, näyttelijätär Arkadina ei anna pojalleen mitään arvoa kirjailijana. Ei edes silloin, kun Trepljovin maine on kiirinyt Pietariin ja Moskovaan asti. Lannistettua Trepljovia kuvataan kirjan loppupuolella synkeissä tunnelmissa: "Parin minuutin kuluessa repii vaitonaisena kaikki käsikirjoitukset ja viskaa ne pöydän alle". Aloittelevan kirjailijan tunnoista siirrytään myös jo mainetta niittäneen vanhemman kirjailijan ajatuksiin. Näytelmässä Arkadinan rakastaja Trigor kuvailee kirjailijanelämäänsä, joka ei ole niin ruusuista, miltä se ulkopuolisille vaikuttaisi:

"Yötä päivää minua pitää vallassaan yksi hellittämätön ajatus: minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy. - - Kirjoitan taukoamatta, vailla äärtä ja määrää, enkä muuta voi. - - Tuolla näen pilven joka näyttää flyygeliltä. Ajattelen: jossakin kertomuksen kohdassa täytyy mainita että ohi lipui flyygelin näköinen pilvi. - - Minä väijyn jokaista lausetta, joka sanaa jonka sanon tai te sanotte, ja riennän kiireesti sulkemaan kirjalliseen varastooni kaikki nuo lauseet ja sanat: ties vaikka niille olisi käyttöä. - - enkä saa rauhaa omalta itseltäni ja minulla on sellainen tunne että syön omaa elämääni"

Luovan tuskan lisäksi rakkauden solmujakaan kirjasta ei puutu. Opettaja Medvedenko rakastaa nuorta neitoa Mašaa, joka rakastaa kirjailijanalkua Trepljovia, joka taas rakastaa Nina-neitoa, ja joka puolestaan rakastaa vanhempaa kirjailijaa Trigoria. Näyttelijätär Arkadina rakastaa hänkin Trigoria, mutta Nina sekoittaa joksikin aikaa Trigorin pään. Trigor palaa kuitenkin Arkadinan luo. Masa menee naimisiin opettajan kanssa, mutta haikailee ikuisesti nuoren kirjailijanalun perään. Lisäksi tilanhoitajan vaimolla ja lääkärillä on salasuhde, joka tosin ei ole kovin merkittävässä osassa kirjassa. Kaikki ovat osin toivottomia rakkauden edessä ja onnellisen rakkauden käsite on näytelmälle vieras.

Lokille merkitystä antavat Trepljov, Nina ja Trigor, tuo kolmiokko rakkausdraamoineen. Kirjan alkupuolella Trepljov ampuu lokin ja laskee sen Ninan jalkojen juureen sen jälkeen, kun Ninan rakkaus Trepljoviin on sammunut ja kohteeksi on vaihtunut Trigor. Trigor saa lahjaksi samaisen täytetyn lokin näytelmän loppupuolella, jonka ilmeisesti Trepljov on pyytänyt täyttämään. Edellä kuvattujen tapahtumien välisenä aikana Nina käyttää kirjeessä itsestään nimitystä lokki. Hän on lähtenyt toteuttamaan näyttelijän unelmaansa sekä seurannut samalla rakkauden kohdettaan Trigoria kaupunkiin. Tosin näyttelijänurasta ei tullut menestystä eikä rakkaussuhteestakaan. Menetetty rakkaus ja epäonnistuneet unelmat yhdistyvät lokissa, tuossa linnussa, joka Sorinin kartanon läheisellä järvellä sai aiemmin lennellä vapaana.

Kirjailija: Anton Tšehov

Venäjänkielinen alkuperäisteos: Tšaika, 1896

Suomentaja: Martti Anhava

Painopaikka: Otava, Keuruu, 2011

Sivuja:72 (332, neljän näytelmän yhteispainos)

Kaikki runous – Gaius Valerius Catullus

Mitä ihmettä juuri luin? Ihan mieletön runokokoelma, täynnä niin yllättävää tekstiä, että hämmästyksestä toivuttuani nauroin lähes joka säkeellä. Kirja oli parilta istumalta luettu, eikä sen pituuden vaan sisällön vuoksi. Eihän tällaista rääväsuista hurjastelua malttanut olla lukematta.

Runoilija Catullus eli antiikin Roomassa vuosina 87–57 eKr. Catullus asui maalla, mutta hänellä oli sukua vaikutusvaltaisissakin piireissä. Samaan maailmanaikaan elivät Roomassa muuan muassa hallitsija Julius Caesar, poliitikko Marcus Cicero sekä armeijan upseeri Mamurra. Catulluksen kuoleman voidaan epäillä liittyneen hänen kirjoituksiinsa, joissa hän pilkkaa tuon ajan isoja nimiä. ”Nyt puhki naitu kenraali Mamurra syö kaksi-kolmekymmentä miljoonaa sestertiusta. - - Miksi, Caesar, suojelet tällaista tyyppiä, joka on etevä vain hävittämään varoja?” Eräässä runossa Catullus myöntää uhkarohkeutensa kirjoittaessaan valtaapitävistä. ”Piittaamattomuuteni hyvinvoinnistani, valtakunnan päämies, on sitä luokkaa, etten millään saa päähäni nimeäsi.” Catullus ehti kirjoittaa melko paljon runoja kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä, mutta vain osa runoista on säilynyt. Kaikki runous –teoksesta suomentaja on jättänyt pois parikymmentä runoa.

Suomennosta täytyy kehua; Ronski kieli taipuu suomentajan hyppysissä hyvin luovalla tavalla. Kieli on lisäksi hyvin nykypäiväistä, joten se on helppo ottaa vastaan. Suomentaja on käyttänyt työnsä apuna useita erikielisiä käännösteoksia sekä pyrkinyt noudattelemaan alkukielen ideaa muutamia vapauksia lukuun ottamatta.

Catulluksen runot ovat oikein hersyviä, ärhäköitä, piikikkäitä, arkisia ja kaikella tapaa nautittavia. Otan tähän väliin runon esimerkiksi, jotta se voi antaa itse itsestään oikeanlaisen kuvan.

"Kentillä kuolematonten se tiedetään, ettei
Aemiliuksen päätä ja persettä pysty
hajusta erottamaan, sillä kummatkin löyhkäävät liikaa.
Perse on oikeastaan hiukan helpompi kestää,
kun siitä puuttuvat hampaat. Suussa ne törröttävät
kuin huonosti pilkotut puut.
Kurkku tuo mieleen helteellä kusevan tamman.
Tyyppi on ahkera naimaan. Hän kuuluisi
jonkin muulin paikalle hiertämään myllyä.
Sellaiseen mieheen suostuva nainen pystyisi
nuolemaan spitaalin polttaman pyövelin perseen."

Runoilija purkaa runoissa monesti tuohtumustaan milloin mitäkin asiaa kohtaan. Rakkaus yhteen naiseen, Lesbiaan, on myös monen runon aihe. Runot antavat jossain määrin harvinaista kuvaa niiden syntyajan Roomasta tapoineen ja jumalineen. Catulluksen teksteistä nousee sekin ajatus, että runoilija piti ahdistavana vanhempia miehiä yhtymässä häneen. Tuossa ajassa pojan ja miehen seksuaalinen kanssakäyminen oli melko yleistä, mutta sanotaanko jossain, oliko se kaikkien osapuolien mielestä yhtä toivottavaa ja kenen ehdoilla tätä tapahtui.

"- - jos olet koskaan rakastanut poikaa, jonka nuoruudelle osaat antaa arvon, varjele tätä! - - Minä pelkään sinua ja pahaa siitintäsi, nuorison uhkaa ja turmelusta. - - säästä tämä poika siltä… Pyydän tätä nöyrästi."

"Kun Memmius oli preetori, sain perseelleni, ja perseeseeni. Kai teille kävi Pison porukassa yhtä karvaisesti? Rooman poikien kohtalo on roomalainen kulli. Teidän tapauksessanne se oli ylhäinen."

Kuten aiemmin mainitsin, Catullus haikailee runoissaan Lesbian perään. Jos runoihin on uskominen, niin nainen oli lupautunut Catullukselle, mutta lähtikin viettämään porton elämää. Runoilija toivoo silti Lesbian palaavan, sillä rakkaus ei ota sammuakseen. Toinen Catulluksen toistuvista aiheista on kirjallisuus. Hän purkaa halveksuntaansa joitakin kirjailijoita kohtaan haukkuen näiden teoksia mitä moninaisimmin sanakääntein. Catullus näyttää kuuluneen ystäväpiiriin, jossa on kirjailijoita, sillä yksi ystävistä on lähettänyt hänelle jonkun tunnetun kirjailijan epäkelvollisen teoksen, mihin Catullus uhkaa vastata lähettämän pinon huonoja teoksia takaisin. Erään ystävänsä kirjaa Catullus kehuu sen lopulta valmistuttua. Tosin sarkastisesti hän huomauttaa teoksen vihdoin valmistuneen yhdeksän vuoden jälkeen.

Catullus käyttää kolmatta persoonaa itsestään kirjoittaessa, joskin jokunen poikkeus löytyy. Catullus kertoo runoissaan paljon omakohtaisia kokemuksiaan ja nämä vaihtelevatkin elämän osa-aluilla laidasta laitaan. Milloin vieras on varastanut hänen ruokapöydästään liinan, milloin hän kehuskelee kykenevänsä yhdeksään yhdyntään peräjälkeen tai milloin hän suutelee naista varkain, minkä jälkeen tämä pesee suunsa vedellä ja hinkkaa hampaitaan sormillaan. Kerran Catulluksen piti keksiä, miten saada muistikirjansa takaisin sen varastaneelta portolta, ja eräässä tapauksessa portto huijaa rahat antamatta vastinetta. Välillä tuntuu, kuin lukisi sketsisarjan käsikirjoitusta. Yksi mielestäni hauskimpia Catulluksen tekosia on, kun hän valehtelee ja jäädessään valehtelusta kiinni, hän saa vieritettyä syyn kysyjälle. Tästä tekstimaistiainen:

"Minä tahdoin tehdä tyttöön vaikutuksen. Sanoin: Minulla ei mennyt hullummin, vaikka satuin joutumaan niin pahaan provinssiin. Onnistuin hankkimaan kahdeksan kantotuoliorjaa. Todellisuudessa niitä ei ollut ensimmäistäkään, ei yhtä orjaa, joka olisi jaksanut kantaa vanhan sänkyrämän katkennutta jalkaa. Tyttö möläytti: Rakas Catullus, lainaisitko minulle kantotuoliorjiasi. Minun pitäisi mennä Serapiksen temppeliin. Anteeksi, sanoin, tuli puhuttua niistä orjista muunneltua totuutta. Eivät ne ole minun orjiani, vaan ystäväni Gaius Cinnan. - - Minä saan käyttää niitä tekemättä tiliä. Sinä taas olet varsinainen kiusankappale, kun tässä saa vahtia kieltään kuin orjaa."

Mielestäni parasta Catulluksessa on, että hän kertoo omat nolot hetkensä suoraa ja hauskasti. Catullus on häpeilemätön ja tunnustaa itsekin runojensa kielenkäytön olevan rivoa, säädyllisyyttä vailla. Hän kuitenkin mieltää itsensä tavallaan siveäksi, erilaiseksi kuin runot antaisivat runoilijasta ymmärtää. Catullus ei kaihda mitään aihetta, runot vilisevät karvaisia perseitä ja sukurutsaa, köyhyyttä, isokenkäisten pilkkaa sekä sydäntä särkeviä tunteita. Tämä oli elämänmakuinen runokokoelma sarkastisella twistillä. Viihdyttävyysarvo täydellinen.

Kirjailija: Gaius Valerius Catullus

Alkuperäiskieli: Latina

Suomentaja: Jukka Kemppinen, 1990

Kustantaja: WSOY

Sivuja: 123