Normandialainen tapaus – Fred Vargas

4½/5

Edellisessä blogitekstissäni lupailin palata vaihteeksi kirjoihin, jotka tyyliltään uppoavat minuun parhaiten.

Suuntasin siis Heinolan kirjastossa jännitysromaanien hyllyille, joista hetken kiertelyn jälkeen valikoitui käsiini Fred Vargasin vuonna 2011 kirjoittama dekkari Normandialainen tapaus.

Valintaprosessi tapahtuu minulla monesti niin, että kirjan ulkonäkö ratkaisee - ensiksi sopivan paksuinen teos, toiseksi houkutteleva kansi ja kolmanneksi teoksen nimi. Toki monia blogissa esittelemiäni teoksia olen valinnut jo ennakkoon, joten silloin ei tarvitse arpoa luettavaa vasta kirjastonhyllyjen välissä.

Sitten itse teokseen. Normandialainen tapaus oli hyvin houkutteleva kirjan kannen ja esittelyn perusteella, ja ajattelin, että uusi dekkarikirjailijatuttavuuskaan ei olisi pahitteeksi. Se kannatti!

Olen vaikuttunut Fred Vargasin tyylistä, etenkin siitä, miten hänen komisarionsa Jean-Baptiste Adamsberg ratkaisee rikoksen kuin rikoksen pienen yksityiskohdan avulla. Oli kyseessä ilkivalta tai murha, Adamsberg tarttuu epäolennaiselta tuntuvaan yksityiskohtaan tajuamatta aluksi sen merkitystä. Lopulta komisariota häiritsevä havainto valaisee rikosten kulkua olennaisella tavalla. Vargasin henkilöhahmot ovat myös kovin keskeneräisiä inhimillisine puutteineen, hyvällä tapaa, ja hahmojen persoonallisuutta tuodaan vahvasti esiin - jopa sivuhenkilöiden. Adamsbergin alaisista koostuvaan poliisijoukkoon pääsee tutustuman tiivistetysti seuraavassa tekstikatkelmassa:

"Valmistautukaa siihen, että tiloihimme tehdään yllätystarkastus tämän päivän aikana. Täydellinen hämäysoperaatio on siis tarpeen. Mercadet, mene sinä nyt lepäämään, että olet virkeänä sitten kun tarkastajat tulevat. Kun olet levännyt, piilota lattiatyynyt. Voisenet, järjestä kalatieteelliset julkaisut pois pöydältäsi; Froissy, vie ruokatarvikkeet pois komerosta ja kätke vesivärimaalauskesi jonnekin. Danglard, tyhjennä viinipullokätkösi. Retancourt, vie kissa ja sen kupit yhteen talon autoista. Mitä vielä? Emme saa unohtaa mitään."

Välillä teoksessa on henkilöiden toimintaa selitteleviä kohtia, jotka tuntuivat irrallisilta tai vähintäänkin oudohkossa tilanteessa esiintyviltä, mutta ne vastaavat toki lukijalla mahdollisesti herääviin kysymyksiin. Adamsbergin luonnetta ja käyttäytymistä selittelee kohta, jossa Adamsbergin vasta kuviohin ilmestynyt aikuinen poika Zerk sekä hänen kanssaan pakomatkalla oleva Momo juttelevat. Samalla kohta kerää yhteen sen hetkisen tilanteen muistuttaen lukijaa, missä mennään:

"Onko jotain uutta Ordebecin suunnalta? - Ei. Minä kyllä luulen, että isälläsi on muutakin tekemistä kuin selvittää, kuka omistaa diabolokaupan. - Enpä oikein usko. Luulen, että isän päässä pyörivät sulassa sovussa pulua kiduttanut kaveri, Ordebecin tappaja ja Clermont-Brasseurin polttaja, eikä hän välttämättä yritä edes erottaa tapauksia toisistaan. - Sinähän sanoit, ettet tunne isääsi. - Minusta on alkanut tuntua, että muistutan häntä."

Dekkari on mielestäni onnistunut - samaan aikaan se on sekä syvällinen että viihdyttävä. Iso kiitos kirjailijalle siitäkin, että hän ei ole upottanut sivujuoneksi romanssia tähän kirjaan. Toki tarinan taustalla on romanttisiakin ihmissuhteita, mutta niissä ei vellota eikä niitä korosteta. Adamsbergin hahmo upposi minuun yhtä lailla kuin pohjoismaiset komisariojörrikätkin. Suosittelen dekkarinnälkäisille ja uutta haluaville!

Kirjailija: Fred Vargas
Ranskankielinen alkuteos: L'armée furieuse, 2011
Suomentaja: Marja Luoma, 2013
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Sivuja: 428
ISBN: 978-951-20-8775-4

Pienin yhteinen jaettava – Pirkko Saisio

3/5

Olen tutustunut viimevuosina suomalaisten kirjailijoiden teoksiin enemmän kuin aiemmin. Nuorempana luin lähinnä käännöskirjallisuutta, ja siitäkin valikoidusti scifiä, fantasiaa, kauhua, trillereitä, dekkareita ja seikkailua. Nyt luettuani useampia itselleni aikaisemmin aiheiltaan tylsiksi koettuja kirjoja voin todeta, että kannatti lukea. Pirkko Saision romaani Pienin yhteinen jaettava vuodelta 1998 ei tee poikkeusta.

Pienin yhteinen jaettava on matka päähenkilön lapsuuteen, jossa läheisten sukulaisten odotukset ja neuvot ovat merkittävässä osassa tytön kasvutarinaa. Tytön, joka haluasi olla poika. Tytön, joka haluaisi olla kaikkea muuta kuin kiltti ja huomaamaton. Tytön, josta tulee hän.

Saision tyyli kirjoittaa on monen muun kirjailijan tavoin omaperäistä, mikä jaksaa aina ilahduttaa ja yllättää minua. Teoksen alussa äkilliset vaihtelut minä-muodon ja hän-muodon välillä saivat sekaannuksiin - Kenestä nyt puhutaan? - mutta pidemmälle lukiessa ilmaisutapaan tottui, ja vielä vähän pidemmälle lukiessa ymmärsi, että tyttö, joka tarinaansa kertoo, on välillä ulkoistanut oman itsensä itselleenkin.

Kirjan lapsen elämyksiin voi joissain kohdin samaistua voimakkaasti. Tarinan tapahtumat ovat jollain tavalla jokaiselle lapselle ominaisia - kasvun hetkiä, ihmettelyä, joista voi löytää ne omat kipupisteensä edelleen. Joskus pienen ihmisen ihmettelyt saavat hupaisen sävyn:

"Mutta koska hän ei ole vähääkään kiinnostava (hän lukee sen tätien hyväksyvästä, hajamielisestä hymystä), on hänen harjoiteltava armon valonsäteen alle hyppäämistä omin päin. Onneksi hänellä on Kirsti. - - Todellisuudessa Kirsti on kiinnostunut armosta, sen harjoittelemisesta leikkikoulun ulkoilutunnilla ruusumarjapensaiden alla. 

Ensin minä lyön Kirstiä poskelle. Kirsti kääntää toisen poskensa, ja vaikka pahaa tekee, lyön kintaasta vapautetulla nyrkilläni siihenkin. - - Ja sitten on Kirstin vuoro."

Kertomus ei ollut erityisen vauhdikas, joten lukeminen oli pätkittäistä, mutta kaikella tavalla antoisaa. Ihan kirjan loppupuolella tulee vastaan kohtaus "Ulkona isä selittää, että minun nimeni on ollut sisäänpäässeiden joukossa ja ihmettelee, kuinka on mahdollista, etten ole sitä kuullut. - Saisio, Pirkko Helena, isä sanoo." Tästä en voi vetää lukijana kovinkaan paljon johtopäätöksiä kirjailijan todellisesta elämästä tietämättä, mutta uskoisin, että kirjailija upottaa hahmoihinsa jonkinlaisella tasolla aina paljon itseään, etenkin päähenkilöön.

Nyt kun tämän kirjoituksen alussa ehdin mainita, etten ole hetkeen lukenut montakaan entisten mieltymysteni mukaista kirjaa, taidan vaihtelun vuoksi palata juurilleni.

Kirjailija: Pirkko Saisio, 1998
Kustantaja: Werner Söderström Oyj
Sivuja: 254
ISBN: 951-0-23016-2