Papin perhe – Minna Canth

Näytelmä Papin perhe teki minuun lukijana välittömän vaikutuksen. Ihan alkulehdeltä asti tarinan elävyys sai minut tempaistua mukaansa. Edessä ei ollutkaan vanhanaikaista jaarittelua ja pysähtyneitä hetkiä, vaan tarinassa on koko ajan liikettä ja mielenkiintoisia vuoropuheluita. Puhetyyli on yli sadan vuoden kuluessa ehtinyt muuttua melko paljon, mutta kirjan puhe on hyvin ymmärrettävää ja se tekee näytelmästä vain mielenkiintoisemman. Kirja oli nopeasti luettu ja lisää jäin kaipaamaan. Paras lukemani draama tähän mennessä.

Minna Canthin vuonna 1891 kirjoittama draama kertoo Pastori Henrik Valtarin perheestä. Näytelmä keskittyy perheväen keskinäisiin suhteisiin, jotka ilmentävät teoksen syntyajankohdan todellisia yhteiskunnan ääniä. Pastori on kovin jyrkkä ja määrätietoinen hahmo, jonka rautaista mieltä pehmittää kuitenkin isän rakkaus lapsiaan kohtaan. Pastorin vaimo Elisabeth on lempeä, hyväsydäminen ja oikeudenmukainen henkilö, joka nuhtelee kolmea lastaan tarvittaessa, mutta antaa heille myös vapautta. Jussi ja Hanna ovat perheen vanhimmat lapset, ja he elävät yhteisessä asunnossa Helsingissä. Hanna opiskelee jatko-opistossa aloittaen kesän jälkeen viimeistä vuottaan. Jussi on ylioppilas ja hänellä on sekä kykyjä että halua päästä toimittajaksi lehteen. 17-vuotias Maiju on perheen nuorin lapsi, joka haaveilee näyttelijän urasta.

Pappi-isän ajatukset lapsiensa tulevaisuudesta poikkeavat kovin siitä, mitä lapset itse haluavat. Pastori vähättelee kumpaakin tytärtään ja pitää Hannaa kyvyttömänä hyödyntämään jatko-opiston opiskelujaan sekä kohtelee Maijua vain lapsellisena tytönhupakkona, jonka toiveet näyttelemisestä ovat kauhistuttavia. Isä aikoo lopettaa Hannan opintojen rahoituksen kesken omien aatteidensa tukemisen vuoksi, ja tästä vähättelevästä asenteesta kertoo isän ja äidin välinen keskustelu:

"Pastori: No niin, - vuosi jäljellä! Mutta mitä se häntä oikeastaan hyödyttää? Opettajan paikkaa hän tuskin saa - kilpailu on jo siksi suuri. Ja muussa tapauksessa ei hän niillä tiedoillaan tee juuri mitään.- - Elisabeth: Niin ahkera kuin hän on ollut, ja niin suurella halulla kuin hän on koettanut edistyä. Pastori: Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja - niitä häneltä puuttuu. Elisabeth: Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut."

Maijun lähdettyä vanhemmiltaan salaa Helsinkiin teatterin koe-esiintymiseen käydään vanhempien välillä keskustelua:

"Pastori: Teatteriin! Olisiko hän mennyt teatteriin, Maiju? Minun lapseni? - - Minä tuon hänet kotiin samaa kyytiä kuin hän on mennytkin. Ja sitten tulee tässä toinen kurssi. Elisabeth: Kuinka niin toinen? Pastori: Ei hellyyttä enää hiventäkään eikä heikkoutta. Kovaa kuria vain ja ankaraa silmälläpitoa. Yksin ei kaupungille milloinkaan ja lukkojen taakse, kun lähdemme kotoa."

Kylmintä kyytiä isältä saa kuitenkin perheen ainoa poika Jussi. Jussi kieltäytyy toimittamasta mitään kirjoituksia isänsä haltuun ottamaan kristilliseen Aamurusko-lehteen sekä hyppää pastorin silmissä vihollislehden, vapaa-aatteellisen Nuoren Suomen, leipiin. Pastori toteaa tiukan keskustelun päätteeksi: "Minulla ei ole enää poikaa."

Kirjan loppupuolella kaikki kolme lasta ovat lähteneet vanhempiensa luota pois. Tähän tilanteeseenhan on löydettävä syy, ja pastorin mielestä syynä on hänen oma vaimonsa huonoine ja lepsuine kasvatuksineen, eivätkä tietenkään pastorin omat jyrkät asenteet. Vanhempien keskustelu asiasta kuuluu näin:

"Pastori: - - Tarpeeksi kauvan olet sinä saanut häntä hemmotella. Nyt näet, mihin se on vienyt. Kaikki lapset olemme menettäneet. Joka ikisen! Elisabeth: Ja minuako siitä syytät? Pastori: Sinua juuri. Ellet olisi pitänyt heitä niin helpossa, vaan pienuudesta asti kasvattanut heitä kurissa ja Herran nuhteessa, ei varmaan näin olisi käynyt."

Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta näytelmä päättyy onnellisesti, väittäisin, että paljon onnellisemmin kuin todellisessa tilanteessa olisi mahdollista. Onnellinen loppu ihanteellisine ratkaisuineen on kuitenkin kaunista luettavaa ja saa hymyn huulille.

Teoksessa on hauskuutta, koomisuutta ja piilevää huumoria, jotka tuovat keveyttä raskaiden tilanteiden lomaan. Näytelmä sivuaa myös yhteiskunnan tuon ajan isoja kysymyksiä: naiskysymystä, työväenkysymystä ja yleistä äänivaltaa. Näiden lisäksi Canth nostaa esille pohdintoja vankiloiden toimintatavoista ja armeijan olemassaolosta. Näytelmä on monipuolinen. Se viihdyttää - naurattaa ja itkettää - samalla herättäen syvällisiä ajatuksia niin omasta elämästä kuin yleisellä tasolla ihmisyydestä. Ennen kaikkea näytelmä on taitavasti kirjoitettu, se on - kuten alussa mainitsin - eläväinen ja sujuva kerronnaltaan. Olin niin ilahtunut tämän lukemisesta, että taidan etsiä käsiini lisää Minna Canthin teoksia, kunhan ensin saan luettua muutaman muun kirjan alta pois.

Kirjailija: Minna Canth, 1891

Painopaikka: WSOY, Juva 1999

Sivuja: 131

Lokki – Anton Tšehov

Hyppää mukaan eläväiseen tarinaan. 

Näin kuvailisin juuri lukemaani näytelmää Lokki. Lokki on venäläisen kirjailijan Anton Tšehovin käsialaa, ja teos valmistui vuonna 1896. Näytelmä on nelinäytöksinen komedia, joka sijoittuu maalla olevaan Sorinin kartanoon. Näytökset ensimmäisestä kolmanteen tapahtuvat lyhyellä aikavälillä, kun taas kolmannen ja neljännen näytöksen välillä vierähtää kaksi vuotta.

Aluksi täytyy todeta, että Lokki tuntui paljon enemmän tragedialta kuin komedialta. Ehkä mustaa huumoria löytyy onnettomista rakkauskiemuroista, sekä piikikästä huumoria teoksen alkupuolelta, mutta päällimmäinen vaikutelma on silti synkkä. Synkkyydestään huolimatta näytelmä ei jätä ikävää oloa, edes lopussa, joka on hyvin dramaattinen.

Tšehov on osannut kirjoittaa Lokin siten, että pystyin näkemään ja kuulemaan hahmojen kaikki eleet, ilmeet ja äänenpainot kuin ne olisivat olleet fyysisesti läsnä. Näytelmän ympäristö piirtyi sekin mieleeni todellisena, yhtä todellisena kuin olisin ollut yksi hahmoista. Tunsin seikkailevani vieraassa paikassa ja aistivani ilmapiirin ympärilläni. Näytelmä olisi voinut lukukokemuksen perusteella käydä proosakirjallisuudesta.

Nimeltä mainittuja henkilöitä näytelmässä on yksitoista. Sorinin kartanoa asuttaa noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen Pjotr Sorin. Sorinilla on tilanhoitajinaan eläkkeellä oleva luutnantti Ilja Šamrajev ja tämän vaimo Polina. Näillä on tytär Maša. Sorinin kartanossa ovat näytelmän tapahtumien aikaan läsnä myös Sorinin sisar, näyttelijätär Irina Arkadina, Arkadinan kirjailijaksi haluava poika Trepljov sekä Arkadinan rakastaja, kirjailija Trigorin. Osaansa esittävät näiden lisäksi opettaja Medvedenko, lääkäri Dorn, nuori neito Nina sekä työmies Jakov.

Näytelmästä nousee esille kaksi vahvaa teemaa, jotka kietovat juonen yhteen. Rakkaus on toinen näistä. Se ei kuitenkaan ole tärkein Lokin tapahtumia kuljettava teema, vaan eniten tilaa saa kirjailijaksi tulemisen ja kirjailijana olon tuska. Tšehov varmaan tietää, mistä puhuu, ehkä itse juuri näitä ajatuksia läpikäyneenä. Lokin alkusivuilla on asetelma, jossa kirjailijaksi haluava nuori mies Trepljov on valmistellut näytelmän. Näytelmä on alkamassa Sorinin kartanon pihamaalla. Jäin koukkuun kirjaan tuosta hetkestä, sillä ajatusleikki on kiehtova: Kirjailija on kirjoittanut näytelmän, jossa on kirjailija, joka kirjoittaa näytelmää - estraadi estraadilla. Ajatus kulki taustalla läpi koko teoksen.

Nuori kirjailija Trepljov taistelee paikastaan tulla hyväksytyksi ja menestyneeksi, uusia muotoja luovaksi, kirjailijaksi. Hän käy ankaraa kamppailua itsetuntonsa kanssa, sillä hänen äitinsä, näyttelijätär Arkadina ei anna pojalleen mitään arvoa kirjailijana. Ei edes silloin, kun Trepljovin maine on kiirinyt Pietariin ja Moskovaan asti. Lannistettua Trepljovia kuvataan kirjan loppupuolella synkeissä tunnelmissa: "Parin minuutin kuluessa repii vaitonaisena kaikki käsikirjoitukset ja viskaa ne pöydän alle". Aloittelevan kirjailijan tunnoista siirrytään myös jo mainetta niittäneen vanhemman kirjailijan ajatuksiin. Näytelmässä Arkadinan rakastaja Trigor kuvailee kirjailijanelämäänsä, joka ei ole niin ruusuista, miltä se ulkopuolisille vaikuttaisi:

"Yötä päivää minua pitää vallassaan yksi hellittämätön ajatus: minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy. - - Kirjoitan taukoamatta, vailla äärtä ja määrää, enkä muuta voi. - - Tuolla näen pilven joka näyttää flyygeliltä. Ajattelen: jossakin kertomuksen kohdassa täytyy mainita että ohi lipui flyygelin näköinen pilvi. - - Minä väijyn jokaista lausetta, joka sanaa jonka sanon tai te sanotte, ja riennän kiireesti sulkemaan kirjalliseen varastooni kaikki nuo lauseet ja sanat: ties vaikka niille olisi käyttöä. - - enkä saa rauhaa omalta itseltäni ja minulla on sellainen tunne että syön omaa elämääni"

Luovan tuskan lisäksi rakkauden solmujakaan kirjasta ei puutu. Opettaja Medvedenko rakastaa nuorta neitoa Mašaa, joka rakastaa kirjailijanalkua Trepljovia, joka taas rakastaa Nina-neitoa, ja joka puolestaan rakastaa vanhempaa kirjailijaa Trigoria. Näyttelijätär Arkadina rakastaa hänkin Trigoria, mutta Nina sekoittaa joksikin aikaa Trigorin pään. Trigor palaa kuitenkin Arkadinan luo. Masa menee naimisiin opettajan kanssa, mutta haikailee ikuisesti nuoren kirjailijanalun perään. Lisäksi tilanhoitajan vaimolla ja lääkärillä on salasuhde, joka tosin ei ole kovin merkittävässä osassa kirjassa. Kaikki ovat osin toivottomia rakkauden edessä ja onnellisen rakkauden käsite on näytelmälle vieras.

Lokille merkitystä antavat Trepljov, Nina ja Trigor, tuo kolmiokko rakkausdraamoineen. Kirjan alkupuolella Trepljov ampuu lokin ja laskee sen Ninan jalkojen juureen sen jälkeen, kun Ninan rakkaus Trepljoviin on sammunut ja kohteeksi on vaihtunut Trigor. Trigor saa lahjaksi samaisen täytetyn lokin näytelmän loppupuolella, jonka ilmeisesti Trepljov on pyytänyt täyttämään. Edellä kuvattujen tapahtumien välisenä aikana Nina käyttää kirjeessä itsestään nimitystä lokki. Hän on lähtenyt toteuttamaan näyttelijän unelmaansa sekä seurannut samalla rakkauden kohdettaan Trigoria kaupunkiin. Tosin näyttelijänurasta ei tullut menestystä eikä rakkaussuhteestakaan. Menetetty rakkaus ja epäonnistuneet unelmat yhdistyvät lokissa, tuossa linnussa, joka Sorinin kartanon läheisellä järvellä sai aiemmin lennellä vapaana.

Kirjailija: Anton Tšehov

Venäjänkielinen alkuperäisteos: Tšaika, 1896

Suomentaja: Martti Anhava

Painopaikka: Otava, Keuruu, 2011

Sivuja:72 (332, neljän näytelmän yhteispainos)

Elämä on unta – Calderón

Näytelmiä vähän lukeneena epäilin tarttua tähän teokseen, tai ylipäätään draamakirjallisuuteen. Olen aikoinani lukenut William Shakespearen Hamletin, josta jäi tumma pilvi koko näytelmäkirjallisuuden ylle. Odotukseni eivät siis olleet korkealla. Sivuhuomiona Hamletin mainittuani, pakko tähän alkuun nostaa Elämä on unta -teoksesta esiin yksi itseä naurattanut lausahdus: "Ottaako mun elämäni, vaiko ei, kas siinä pulma", mutta ei siitä sen enempää.

Kuinkas draaman lukemisen sitten kävi? Kaikki pelkoni tylsyydestä hävisivät ja Calderónin vuonna 1635 julkaisema draama oli todellinen nautinto luettavaksi. Suomentaja on käyttänyt helppoa, taidokasta kieltä, joten lukeminen muuttui sujuvaksi parin ensimmäisen sivun harjoittelun jälkeen. Pelkoni oli myös se, että teoksessa on käytetty niin vanhahtavia sanoja, etten puoltakaan ymmärrä. Voin nyt todeta, että ainoatakaan itselleni liian vanhaa suomenkielistä sanaa ei löytynyt.

Itse teoksen houkutteli lukemaan sen juoni. Mielestäni on nerokasta pohtia, mitä tapahtuisi, jos elämänsä vankina viettänyt prinssi, tietämättä syntyperästään, tuodaan nukutettuna palatsiin, puetaan arvonsa mukaan ja hänelle kerrotaan totuus hänen herättyään. Mitä hän tekee? Kuten näytelmän otsikko - Elämä on unta - viittaa, on prinssi hämillään siitä, mikä on unta ja mikä totta. Tästä epätietoisuudesta unen ja valveen välillä tekee prinssi omat johtopäätöksenä, mutta alussa hän arvelee vahvasti olevansa hereillä. Epävarmuus iskostuu vähitellen prinssin mieleen, kun kuningas ja tämän uskollinen palvelija syöttävät ajatusta unen mahdollisuudesta. Loppupuolella prinssi silti vielä miettii, miten uni voisi olla niin monimutkainen:

"Taivas, jos on totta, että

uneksin, niin muisti multa

ota pois! On mahdotonta,

että uneen yhteen mahtuu

tämä kaikki. Luoja, auta!"

Näytelmän tarina kytkeytyy siihen, että kuningas Basilio tarvitsee perijän, jota hänellä ei alussa ole. Kuningas kuitenkin päättää tähtien ennusteiden vastaisesti kokeilla, olisiko hänen salatusta pojastaan Segismundosta hallitsijaksi. Hallitsijaksi himoitsee myös kuninkaan nuoremman siskon poika Astolfo. Kuninkaan vanhemman siskon tytär Estrella olisi kuitenkin järjestyksessä ensimmäisenä. Kuningas paljastaa kansalle poikansa, laillisen perijän, tuoden hänet palatsiin. Alussa kokeilun tulos on katastrofi, mutta kapinallisen kansan puuttuessa peliin juoni saa uuden, yllättävän käänteen.

Kutkuttava sivujuoni syntyy Rosauran, Astolfon hylkäämän naisen, kostoretkestä. Rosaura on vahva naishahmo, joka on päättänyt suorittaa kostonsa hinnalla millä hyvänsä. Hänestä löytyy niin miestä kuin naista tarpeen mukaan:

"Naisena ma polvillani

hellyttelen sydäntäsi,

miehenä sua käsivarsin,

miekoin autan, väkes turvaan."

Kirjailijaa kuvailisin taitavaksi ja huolelliseksi, sillä hän vastaa lukijalle heränneisiin kysymyksiin kohtapuolin tekstissä. Vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäsataa vuotta sitten, vaikuttaa siltä, että lukijana omat ajatukseni käyvät hyvin samaa kulkua kirjailijan kanssa. Calderón on ymmärtänyt, missä kohden lukijalle saattaa herätä kysymyksiä ja hän vastaa niihin.

Itselle näytelmän edetessä heräsi muun muassa kysymys: Miten Segismundon tarkat kuvaukset luonnon moninaisuudesta ovat mahdollisia, jos hän on viettänyt koko elämänsä pimeässä, vankeudessa. Jäljestäpäin selitetään Clotaldon opettaneen prinssiä. Pohdin myös, miksi kuningas luotti niin vakaasti tähtien sanelemaan kohtaloon. Oliko hänen hahmonsa tehty yksioikoiseksi siten, ettei hän osannut punnita muita vaihtoehtoja poikansa kohtalosta ja sen seurauksista. Toki 1600-luvulla ennustususko on varmasti ollut vahvempaa, jolloin sen ajan lukijalle samaa kysymystä ei ehkä ole noussut mieleen. Tähän kuitenkin sain vastauksen ja kuningas itse pitää pitkän puheen syyllisyydentunnostaan tunnustaen: "Sainko kristittynä estää oman pojan perimästä oikeutta, jonka hälle Jumalankin laki antaa, ei vain ihmisten. - - Kenties oli erhe, että empimättä heti uskoin ennustuksia, ja joskin prinssin taipumus on pahaan, ja se synnintöihin käskee, ehkä hän vastustaa tuota." Kirjailija on vastannut lukijan mieleen heränneisiin kysymyksiin melko aukottomasti, joten ei voi kuin olla tyytyväinen ja nurisematta.

Odotin lyhyempää ja ehkä yksinkertaisempaa juonta, mutta näytelmässä riittää käänteitä pitämään lukijaa hereillä. Juoni on hyvin rakennettu, se on yhtenäinen ja kuljettaa alusta loppuun. En malttanut laskea kirjaa käsistäni. Mikä parasta, draaman loppu oli onnellinen ja jätti hyvän mielen. Ja koska loppu oli itselle yllätys, jätän sen lukijan iloksi paljastamatta sen enempää.

Kirjailija: Pedro Calderón le La Barca

Espanjankielinen alkuteos: La vida es sueño, 1635

Suomentaja: Helvi Vasara, 1953

Painopaikka: Porvoo, WSOY 1953

Sivuja: 116