Elämä on unta – Calderón

Näytelmiä vähän lukeneena epäilin tarttua tähän teokseen, tai ylipäätään draamakirjallisuuteen. Olen aikoinani lukenut William Shakespearen Hamletin, josta jäi tumma pilvi koko näytelmäkirjallisuuden ylle. Odotukseni eivät siis olleet korkealla. Sivuhuomiona Hamletin mainittuani, pakko tähän alkuun nostaa Elämä on unta -teoksesta esiin yksi itseä naurattanut lausahdus: "Ottaako mun elämäni, vaiko ei, kas siinä pulma", mutta ei siitä sen enempää.

Kuinkas draaman lukemisen sitten kävi? Kaikki pelkoni tylsyydestä hävisivät ja Calderónin vuonna 1635 julkaisema draama oli todellinen nautinto luettavaksi. Suomentaja on käyttänyt helppoa, taidokasta kieltä, joten lukeminen muuttui sujuvaksi parin ensimmäisen sivun harjoittelun jälkeen. Pelkoni oli myös se, että teoksessa on käytetty niin vanhahtavia sanoja, etten puoltakaan ymmärrä. Voin nyt todeta, että ainoatakaan itselleni liian vanhaa suomenkielistä sanaa ei löytynyt.

Itse teoksen houkutteli lukemaan sen juoni. Mielestäni on nerokasta pohtia, mitä tapahtuisi, jos elämänsä vankina viettänyt prinssi, tietämättä syntyperästään, tuodaan nukutettuna palatsiin, puetaan arvonsa mukaan ja hänelle kerrotaan totuus hänen herättyään. Mitä hän tekee? Kuten näytelmän otsikko - Elämä on unta - viittaa, on prinssi hämillään siitä, mikä on unta ja mikä totta. Tästä epätietoisuudesta unen ja valveen välillä tekee prinssi omat johtopäätöksenä, mutta alussa hän arvelee vahvasti olevansa hereillä. Epävarmuus iskostuu vähitellen prinssin mieleen, kun kuningas ja tämän uskollinen palvelija syöttävät ajatusta unen mahdollisuudesta. Loppupuolella prinssi silti vielä miettii, miten uni voisi olla niin monimutkainen:

"Taivas, jos on totta, että

uneksin, niin muisti multa

ota pois! On mahdotonta,

että uneen yhteen mahtuu

tämä kaikki. Luoja, auta!"

Näytelmän tarina kytkeytyy siihen, että kuningas Basilio tarvitsee perijän, jota hänellä ei alussa ole. Kuningas kuitenkin päättää tähtien ennusteiden vastaisesti kokeilla, olisiko hänen salatusta pojastaan Segismundosta hallitsijaksi. Hallitsijaksi himoitsee myös kuninkaan nuoremman siskon poika Astolfo. Kuninkaan vanhemman siskon tytär Estrella olisi kuitenkin järjestyksessä ensimmäisenä. Kuningas paljastaa kansalle poikansa, laillisen perijän, tuoden hänet palatsiin. Alussa kokeilun tulos on katastrofi, mutta kapinallisen kansan puuttuessa peliin juoni saa uuden, yllättävän käänteen.

Kutkuttava sivujuoni syntyy Rosauran, Astolfon hylkäämän naisen, kostoretkestä. Rosaura on vahva naishahmo, joka on päättänyt suorittaa kostonsa hinnalla millä hyvänsä. Hänestä löytyy niin miestä kuin naista tarpeen mukaan:

"Naisena ma polvillani

hellyttelen sydäntäsi,

miehenä sua käsivarsin,

miekoin autan, väkes turvaan."

Kirjailijaa kuvailisin taitavaksi ja huolelliseksi, sillä hän vastaa lukijalle heränneisiin kysymyksiin kohtapuolin tekstissä. Vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäsataa vuotta sitten, vaikuttaa siltä, että lukijana omat ajatukseni käyvät hyvin samaa kulkua kirjailijan kanssa. Calderón on ymmärtänyt, missä kohden lukijalle saattaa herätä kysymyksiä ja hän vastaa niihin.

Itselle näytelmän edetessä heräsi muun muassa kysymys: Miten Segismundon tarkat kuvaukset luonnon moninaisuudesta ovat mahdollisia, jos hän on viettänyt koko elämänsä pimeässä, vankeudessa. Jäljestäpäin selitetään Clotaldon opettaneen prinssiä. Pohdin myös, miksi kuningas luotti niin vakaasti tähtien sanelemaan kohtaloon. Oliko hänen hahmonsa tehty yksioikoiseksi siten, ettei hän osannut punnita muita vaihtoehtoja poikansa kohtalosta ja sen seurauksista. Toki 1600-luvulla ennustususko on varmasti ollut vahvempaa, jolloin sen ajan lukijalle samaa kysymystä ei ehkä ole noussut mieleen. Tähän kuitenkin sain vastauksen ja kuningas itse pitää pitkän puheen syyllisyydentunnostaan tunnustaen: "Sainko kristittynä estää oman pojan perimästä oikeutta, jonka hälle Jumalankin laki antaa, ei vain ihmisten. - - Kenties oli erhe, että empimättä heti uskoin ennustuksia, ja joskin prinssin taipumus on pahaan, ja se synnintöihin käskee, ehkä hän vastustaa tuota." Kirjailija on vastannut lukijan mieleen heränneisiin kysymyksiin melko aukottomasti, joten ei voi kuin olla tyytyväinen ja nurisematta.

Odotin lyhyempää ja ehkä yksinkertaisempaa juonta, mutta näytelmässä riittää käänteitä pitämään lukijaa hereillä. Juoni on hyvin rakennettu, se on yhtenäinen ja kuljettaa alusta loppuun. En malttanut laskea kirjaa käsistäni. Mikä parasta, draaman loppu oli onnellinen ja jätti hyvän mielen. Ja koska loppu oli itselle yllätys, jätän sen lukijan iloksi paljastamatta sen enempää.

Kirjailija: Pedro Calderón le La Barca

Espanjankielinen alkuteos: La vida es sueño, 1635

Suomentaja: Helvi Vasara, 1953

Painopaikka: Porvoo, WSOY 1953

Sivuja: 116

Rutto – Albert Camus

Rutto. Siitä nimestä lähti kiinnostus lukea teos, jonka Albert Camus loi vuonna 1947. Kirjan kansikin vakuutti mustavalkoisuudellaan. 

Ranskankielinen alkuperäisteos on sujuvasti suomennettu. Mainittakoon vielä, että teos on fiktiivinen. Ennakko-oletukset kirjan sisällöstä olivat vähäiset, sillä sen aihe on itselle niin vieras. Tätä ajatusta ruton kaukaisuudesta voisi kuvata kirjan lainauksella:

"Se on mahdotonta. Kaikki tietävät, että se on hävinnyt länsimaista."

Kertomusta kuvaisin järkeväksi, sen kertojaa asianmukaiseksi. Kirjassa ei mässäillä onnettomuuksilla, pelolla tai synkkyydellä. Kirja on enemmänkin pohtiva ja havainnoiva kuvaus siitä, mitä lähes vuoden kestävä rutto-epidemia merkitsisi yhdelle erityksiin suljetulle kaupungille. Siitä, mitä tuon kaupungin asukkaat joutuvat käymään läpi. Kertomus kuvataan lääkärin näkökulmasta, jolloin ruton ilmeneminen kuuluu ja näkyy kaikkialla, enemmänkin kollektiivisesti kuin henkilökohtaisesti kuvattuna.

Kirja on tasalaatuinen. Lukuelämys piti otteessaan ja kirjaan oli helppo tarttua, mutta suuria tunteita tai elämyksiä kirja ei tarjonnut. Poikkeuksen tekivät pari kohtausta, joissa kuolinkamppailua seurataan minuutti minuutilta ja eläytymiseltä tuohon tuskaan ei voi välttyä.

Teos herätti kuitenkin suuria ajatuksia elämästä ja ihmisyydestä. Mitä on oikeus? Mikä elämän tarkoitus? Moni kysymys vilahteli kirjan henkilöiden välityksellä omaankin mieleen.

Kirjan puolivälin paikkeilla tajusin, että sen kaikki päähenkilöt ovat miehiä. Naisia ei oikeastaan ole edes sivurooleissa, vain häivähdyksinä siellä täällä. Kertojan vanha äiti nousee ainoana naisena esiin, ja hänkin vasta teoksen loppupuolella. Naiset tuntuvat olevan lähinnä äitejä, vaimoja tai rakastettuja, joilla ei ole merkitystä keskusteluissa. Tämä on havainto, joka ei minua juurikaan häirinnyt. Toivon, että tämä tosiasia ilmentää lähinnä kirjailijan elämää aikakautta ja tuolloin tämän tyyliselle tarinalle suotavaa lähestymistapaa. Herne jumittuu nenään vasta, kun joku kirjailija tänä päivänä tässä todellisuudessa pitää naista sivuseikkana.

Pakko sanoa, että kirjan tarina toi itselle vahvasti mieleen keskitysleirit, juutalaisvainot ja natsi-Saksan. En tiedä, onko kirjailija saanut edes hitusen inspiraatiota tuosta ajasta, jonka läheisyydessä kirjakin on julkaistu. Siellä täällä tekstissä vilahtelevat kuvaukset kaupungin toimista ruttoa vastaan saavat silti mielleyhtymän aikaan. Ihmisten yksilöllisyyden muuttuminen massaksi, toivottomuus, krematoriot sekä ruumiskasat ovat olleet todellisuutta vainojen aikana.

Vapautuksen ja jälleennäkemisen riemun voi myös nähdä silmien edessä; ensin ehkä epäilynä, onko tämä totta, ja lopulta suurena toivon syttymisenä. Suuri ero tuohon oikeaan historian tapahtumaan löytyy tavasta, jolla kuolema saapuu. Kirjassa ihmiset kuolevat sattumankauppoina, keneen rutto ikinä mielii tarttua. Vainoissa kuolema kulki ihmisen käden kautta. Lopun ajatus ruttobasillin uinumisesta vuosikymmeniä ja mahdollisuudesta herätä uudestaan, tuo myös pelottavan sävyn ihmiskunnan itseään toistavaan historiaan.

"He kielsivät tyynesti, vastoin ilmeisiä tosiasioita, että olisimme milloinkaan edes tunteneet mokomaa mieletöntä maailmaa, jossa ihmisen surma oli yhtä arkinen asia kuin kärpäsen tappo, mokomaa tarkalleen määriteltyä raakalaisuutta, laskelmoitua hulluutta, vankeutta johon liittyi hirvittävä vapautuminen kaikesta siitä mikä ei ollut nykyisyyttä, kalmanhajua joka typerrytti kaikki ne joita se ei tappanut, he kielsivät lopulta senkin, että olisimme milloinkaan olleet hervotonta massaa, josta osa oli haihtunut joka päivä krematorion kidan kautta rasvaisena savuna taivaalle, toisen osan odottaessa voimattomuuden ja pelon kahleisiin kytkettynä omaa vuoroaan."

Kirjailija: Albert Camus

Ranskankielinen alkuteos: La peste, 1947

Suomentaja: Juha Mannerkorpi, 1948

Uusi tarkastettu käännös: Jukka Mannerkorpi

Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2009

Sivuja: 413