Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen – Tommy Tabermann

Tämä Tabermannin runokirja vuodelta 2003 kertoo yhden illan jutusta kaunokielisen lyriikan asuun puettuna. Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen -teos on ikään kuin aikuisten satukirja, jossa runot muodostavat yhtenäisen tarinan ja jossa päähenkilöt saavat toisensa, hyvä voittaa pahan ja loppu on - mitä muutakaan - kuin onnellinen.

Aluksi runoteos esittelee yksinäisen tytön, joka etsii metsästä yksinäisyyteensä lohtua, etsii rakkautta. Seuraavaksi esitellään yksinäinen yksisarvinen, jota pedot ilkkuvat. Henkilöiden jälkeen esitellään ongelma, rakkauden jano, joka saa nämä yksinäiset liikkeelle metsään. Yksinäiset pakenevat petoja hiljaisen metsän turviin ja etsivät siellä toisiaan. Pedot ovat sarvettomia, ahdasmielisiä hahmoja, jotka eivät sallisi yksinäisten löytää iloa ja nautintoa, joista pedot ovat itse kieltäytyneet rakkaudettomuudessaan.

Yksinäisyyden häätää vain täysin tyydytetty halu: tyttö itkee yksisarvista, tämän sarvea, ja yksisarvinen kaipaa jonkun koskettavan sarveaan. Siinähän on täydellinen pari, ja he löytävätkin toisensa metsästä. Tytön ratsastettua yksisarvisella he eroavat toisistaan metsänreunassa palaten metsästä onnellisina ja pelottomina takaisin petojen keskelle. Lupaus uudesta kohtaamisesta jää ilmaan, joten ehkä yhden illan juttu saa jatkoa yksinäisyyden käydessä jälleen sietämättömäksi.

Lukukokemus oli, kuten runokirjaa kuvailin, sadunkaltainen. Teos on nopea lukea eikä tarinaa halunnut keskeyttää turhaa. Luin sen vielä uudelleen parin päivän kuluttua. Runot ovat johdonmukaisia ja kuvakieli hillittyä, mutta jännittävää. Tarinasta itsestään en ihan innostunut, mutta lyriikan muodossa se meni. Alun rakkauden jano muuttuu yhä selkeämmin himoksi, ja loppupuolella puhutaankin nautinnon täyttymisestä. Hauska klisee - ”mies ajattelee munallaan” - oli sisällytetty teokseen ja tuosta kohdasta katkelma kuuluu seuraavasti:

"Eikä yksisarvinen olisi yksisarvinenilman sarvea,ja jos yksisarvisenon jotakin kuunneltavaniin sitä mitä sarvi haluaa, tahtoo”Olen eksyksissä”, yksisarvinen sanoo sarvelle.”En tiedä minne mennä. Johdata sinä kulkua.”Sarvi edelläyksisarvinen kulkeeyksinäisyydestä pois"

Teos kehottaa antautumaan rakkauteen, etsimään yksinäisyyteensä lohtua häpeämättä ja pelkäämättä, ettei muuttuisi petojen kaltaiseksi. Tabermann on tunnettu rakkausrunoistaan, hän on tavallaan suomalaisten rakkauden lähettiläs. Tabermannin runot ovat tämän lukukokemuksen perusteella helppolukuisia ja ymmärrettäviä. Tabermann avaa itse symboliikkaansa, ainakin tässä teoksessa, joten lukija, joka ei jaksa pähkäillä symboliikan kanssa, saa tästä kirjasta ihan hyvin selkoa.

Kirjaan en rakastunut, en ihastunut, mutta pidin kirjasta.

Kirjailija: Tommy Tabermann

Suomenkielinen alkuteos: Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen, 2003
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Painopaikka: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2003
Sivuja: 56

Atlantis – Hannu Raittila

Miljonäärin suuria unelmia ja saarelaisten kostonsuloisia suunnitelmia, näistä on Atlantis-kirjan seikkailu koottu. Kirjailija Hannu Raittila vie lukijan matkalle Suomen lähihistoriaan, saarelaiseen elämäntyyliin ja Saimaan ympäristöön. Romaanin hän on kirjoittanut vuonna 2003.

Aluksi kirjan lukeminen ei tahtonut sujua, johtuen maantieteellisistä kuvauksista, jotka puuduttivat täysin. Helikopteri lensi siellä ja täällä, milloin oli mitäkin kaupunkia, vesistöä, harjua ja saarta alla. Sotahistoria yhdistettynä aluekuvauksiin oli vielä ikävystyttävämpää. Jonkin verran sentään pysyin kartalla: silloin kun puhuttiin Savonlinnan ympäristöstä, missä itsekin olen asunut ja kierrellyt. Vaikka kirjan maantieteelliset selostukset eivät tuntuneet loppuvan, päätin sinnitellä eteenpäin luovuttamisajatuksista huolimatta. Ja se kannatti. Jossain viidennenkymmenennen ja sadannen sivun välillä alkoi pohjustus olla valmis ja itse tarina henkilöineen pääsi vauhtiin. Lukuelämys muuttui hetki hetkeltä paremmaksi ja syvällisemmäksi. Kirjan loppupuolella olin jo täysin uppoutunut tarinaan.

Atlantis-teos suuresta nimestään huolimatta on hyvin arkisuomalainen. Kirjan henkilöt miljonääriä lukuun ottamatta ovat kuin ketkä tahansa tavalliset tallaajat. Tapahtumien ympäristönä on saari, jossa aikoinaan on ollut kylä, mutta joka on jäänyt veden alle. Kylän lähelle oli haluttu 1980-luvulla rakentaa hieno ja suuri lomakeidas, mutta ahneen kaivuutyön takia vedet pääsivät pakenemaan ja peittivät koko kylän alleen. Tuntuvat korvaukset saatuaan kyläläiset muuttivat minne kukakin. Nyt nuorehko pelikehittäjä-miljonääri Saarilahti suunnittelee saarelle teemapuistoa, joka kattaisi Suomen koko historian ja esihistorian jääkauden aikoihin asti. Saarilahti haluaa kaikki mahdolliset mediavälineet ja ilmaisumuodot osaksi teemapuistoaan; televisio, printtimedia, draama, dokumentit ja reportaasit olisivat osa kokonaisuutta. Suuruudenhullu unelma, mutta Saarilahti on varma, että kohdeyleisöä riittäisi Pietarista asti. Hän aikoo jopa rakentaa sillat molemmin puolin saarta sekä saada saarelle johtaville teille ison kokoluokituksen. Suunnitelmat ovat suuret, mutta harkitut.

Tämän teemapuistounelman vastapainoksi löytyy toinen hullu suunnitelma: Saarilahden palkkaaman tieinsinöörin Häkkisen katkeransuloinen saaren hukutussuunnitelma. Häkkinen on alkujaan lähtöisin saarelta ja hän tuntee supat, joihin saari on varastoinut vesimassojaan. Häkkinen tietää, mistä ja kuinka tulee kaivaa, jotta vesimassat lähtisivät dominoefektin lailla liikehtimään ja lopulta peittäisivät suurimman osan saaresta alleen. Kirja kärjistyy näiden kahden suunnitelman olemassaoloon. Mitä tulee tapahtumaan? Kuka saa viimeisen sanan? Minun on myönnettävä, että koko ajan lukiessani toivoin tapahtuvan jonkin katastrofin ja Saarilahden suunnitelmien menevän mönkään. Siihen on tietysti päällimmäisenä syynä yllätyksellisyyden tuntu, mutta myös se, että Saarilahti osoittautuu käytökseltään itsekkääksi ja omia huvejaan muiden kustannuksella toteuttavaksi ihmiseksi. Saarilahden epäinhimillisyys on niin luotaantyöntävää, että lukija ei voi haluta hänelle kovin onnellista loppua.

Saarilahden ja Häkkisen lisäksi kirjassa seikkailevat vanhempi mies Mäkelä, tämän esimies Kuosmanen, sukeltaja ja kansantieteilijä Helena, erakoitunut mies Rajala sekä kuvanveistäjä Kaarela. Näiden lisäksi taustalla häärivät sukeltajaksi kutsuttu mies sekä paloviinan keittäjät Urho ja Topi. Kertojina tarinassa käytetään kolmea henkilöä. Mäkelä on kirjan aloittaja; Hän tulee saarelle Saarilahden ja Kuosmasen helikopterikyydillä, ja perille saavuttuaan seikkailee Kaarelan kanssa. Mäkelä on viettänyt lapsuutensa saarella ja hänen on tarkoitus olla luomassa teemapuistoon oikeanlaista entisöityä ympäristöä. Toisena kertojana tulee Helena, joka tutkii uponnutta kylää kansantieteilijän ammattitaidolla. Helena on Saarilahden pestaamana tehtävässään. Helena ja sukeltaja päätyvät moniin kirjan tapahtumiin yhdessä. Kuosmanen saa kolmantena kertojana oman näkökulmansa esille. Hän ja Saarilahti ovat yksi kirjan muodostamista henkilöpareista. Kuosmasen kerronnan kautta ilmenee lukijalle tietoa Saarilahden olemuksesta. Neljäs kertojantapainen on mysteeriääni siellä täällä lukujen välissä. Äänen lähdettä ei paljasteta kuin vasta kirjan loppupuolella. Mysteeriäänen omistajaa voi kuitenkin arvailla.

Helmenä kirjassa olivat kertomukset menneiltä ajoilta, joissa milloin vietiin lastia Pietariin laivalla tai milloin pidettiin punatulkkua joulukuusessa. Välillä sai lukea tarinaa siitä, kuinka Rajalasta tuli erakko tai mitä Mäkelä oli nuoruudessaan touhunnut. Kaikkine vanhahtavine tapoineen oli viehättävää liikkua erilaisissa ajoissa ja kohtaloissa. Nuo tarinat toivat syvyyttä ja uskottavuutta kirjan hahmoihin sekä ympäristöön. Nykyhetken runsas pajukko villilampaineen oli myös niin outo paikka, että siitä oli lähes pakko lumoutua.

Lainaan kirjasta katkelman kohtauksesta, jossa erakko Rajala on kaksi vuotta sitten joutunut pieneen onnettomuuteen:

"Rajala kulki seitsenmetrinen vapa olalla pitkin niittyä voimalinjaa kohti. Oli helteinen ilma ja yhtäkkiä Rajalan ympärillä alkoi salamoida. Lieskat löivät Rajalan päälaelta ja hartioista ja näytti, että se nousee vaaksan verran ilmaan. Urho ja Topi olivat paikalla. Rajalan naama oli muuttunut sinertävän kalpeaksi ja verisuonet olivat erottuneet otsalla ja ohimoissa kuin marmorin koukerot. Kuului ritisevää ääntä ja ilmassa oli palaneen lihan käry.

Urho ja Topi luulivat, että nyt tuli Rajalalle noutaja. Mutta ei se kuollut. Silmät vain kääntyivät ympäri ja kieli roikkui ulkona suusta kuin kirkon seinästä revityllä Saatanalla. Koko mies oli ikään kuin kiedottu häälyvään siniseen huntuun, josta loimahteli välillä kirkkaita liekkejä. Rätisi ja ritisi. Kauheinta olivat kuitenkin äänet, joita Rajalan suusta tuli. Sieltä tuli vieraita kieliä solkenaan. - - Ukot olivat langenneet maahan Rajalan edessä eivätkä uskaltaneet lähestyä tai puhutella."

Ai niin, paloviinaahan kirjassa juodaan ja olan takaa, kuten Suomessa tapoihin kuuluu.

Kirjailija: Hannu Raittila

Suomenkielinen alkuteos: Atlantis, 2003

Kustantaja: WSOY 

Painopaikka: WS Bookwell Oy, Juva, 2003

Sivuja: 344

Nainen ja apina – Peter Høeg

Mitä ihminen on? Tämän kysymyksen äärelle johdattelee lukijan Peter Høeg teoksellaan Nainen ja apina. Lontooseen sijoittuva fiktiivinen seikkailu valmistui vuonna 1996. Ajatella, jo 20 vuotta sitten. Teoksessa on tiedettä, eettisyyttä, ihmissuhteita - vähän kaikkea.

Jos jättää teoksessa ilmenevät suuret ajatukset taustalle, voi romaaniin uppoutua puhtaasti viihdetarkoituksessa. Kirja on koukuttava. Parina iltana, kun jouduin laskemaan kirjan käsistäni yöunien tähden, odotin vain sitä hetkeä, jolloin voisin jälleen jatkaa lukemista. Juoni ehkä hiipui kirjan keskivaiheen jälkeen, mutta palasi yllättäen kirjan lopussa ottamaan kunniansa. Lähes loppuun saakka juoni kuljetti ajatusta ihmisen ja eläimen olemuksesta, mutta lopun juonenkäänne sai aikaan havahtumisen eri ajatusradalle. Mitä jos ihminen ei näe kaikkea, mitä pitäisi? Ei hallitse kaikkea, mitä kuvittelee hallitsevansa? Elääkö ihminen silmät sumeina kuvitelmiensa varassa? Tuon paljastuksen jälkeen palasin mielessäni kaikkiin kirjan tapahtumiin ja näin ne uudessa valossa.

Juoni on lyhykäisyydessään siinä, että Lontooseen salakuljetetaan apinan kaltainen - tai pikemminkin ihmisen kaltainen - olento, Erasmus. Korkeassa virassa oleva eläinlääkäri saa Erasmuksen tutkittavakseen, mutta eläinlääkärin tanskalainen vaimo Madelene vapauttaa Erasmuksen rankoilta tieteellisiltä kokeilta ja pakenee tämän kanssa. Seitsemän viikkoa eleltyään St. Francis Forestin villieläinreservaatissa Erasmus on opetellut englannin- ja tanskankielen sen verran hyvin, että pystyy keskustelemaan ihmisten kanssa. Erasmus ja Madelene päättävät palata Lontooseen, sillä Erasmuksella olisi kaikki syy hakea ihmisen oikeuksia. Tärkeimpänä syynä on kuitenkin Erasmuksen tehtävä, joka liittyy ratkaisevaan juonenkäänteeseen, enkä halua tässä siitä liikaa paljastaa lukuelämyksen säilymiseksi. Loppu on onnekas yksilöiden kohdalla, mutta onneton ihmiskunnan kannalta. Ainakin toistaiseksi.

Kirjailijalle pitää antaa pisteitä siitä, että kuvakieli on poikkeuksellista, omaperäistä. Kerronta on myös dynaamista. Joissakin kohdin jäi toivomisen varaa kohtauksien sisällöistä, mutta vastapainoksi löytyi hyvin ainutlaatuisia kohtauksia. Kirjailija on ottanut selvää monista varmaankin itselleen vieraista asioista, kuten tieteen tutkimusmenetelmistä tai naisen meikkaamisesta. Oli hämmästyttävää lukea ensimmäistä kertaa romaanista yksityiskohtainen selostus meikkaamisen jalosta taidosta. Tuo kohtaus toimisi hyvin ohjeena - varsinkin kun en edes omista kaikkia siinä mainittuja välineitä. Kokonaisuutena kirja on viehättävä. Lukisin tämän perusteella kirjailijan muitakin teoksia. Poimin tähän kirjan kuvakielestä havainnollistavan otteen, joka mielestäni kätkee sisäänsä hyvin toisen päähenkilön, Madelenen, ajatuksia ja toiminnan motiiveja:

"Näin katsoen Lontookin alkoi näyttää kauniilta; korkeat kerrostalot, joiden ohi hän kiiti, olivat nukkuvia jähmettyvän laavan muovaamia katedraaleja. Madelene ei enää tuntenut kaupungin nukkuvia asukkaita kohtaan ärtymystä vaan yksinomaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa, koska nuo ihmispolot eivät nähneet kuinka hän, Madelene, puoliksi jumalatar, ratsasti kuunvalossa apinalla kohti jotain suurta ja järisyttävää. Tuntui kuin itse Meidän Herramme olisi ilmestynyt maan päälle eräänlaisen kykyjenmetsästäjän hahmossa ja tänä yönä viimeinkin keksinyt hänet, prinsessa Madelenen, ja kuin hän ja Herra olisivat päässeet yhteisymmärrykseen ja allekirjoittaneet sopimuksen, jonka ensimmäinen ja tärkein ehto oli että Madelenen ei enää koskaan pidä oleman murheellinen."

Kirjan syvällisemmät aiheet liittyvät eläinten hyvinvointiin, ihmisen oikeuksiin suhteessa eläimiin sekä siihen, kuinka arvioimme eläinten älyä, tunteita ja kykyjä. Kirjassa tulee esille hyviä näkökulmia. Kirjan 20 vuoden takaisesta ajattelutavasta nykypäivään tultaessa eläimiin suhtaudutaan mielestäni älykkäämpinä yksilöinä kuin ennen.

Loppuvinkkinä: Oman Erasmuksensa voi löytää Høegin mukaan Suomesta, Tanskan ja Ruotsin ohella, joten jos kirjan romanttinen puoli säväytti niin ei muuta kuin metsään!

Kirjailija: Peter Høeg

Tanskankielinen alkuteos: Kvinden og aben, 1996

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen, 1996

Painopaikka: Karisto Oy, Hämeenlinna, 1996

Sivuja: 279

Lokki – Anton Tšehov

Hyppää mukaan eläväiseen tarinaan. 

Näin kuvailisin juuri lukemaani näytelmää Lokki. Lokki on venäläisen kirjailijan Anton Tšehovin käsialaa, ja teos valmistui vuonna 1896. Näytelmä on nelinäytöksinen komedia, joka sijoittuu maalla olevaan Sorinin kartanoon. Näytökset ensimmäisestä kolmanteen tapahtuvat lyhyellä aikavälillä, kun taas kolmannen ja neljännen näytöksen välillä vierähtää kaksi vuotta.

Aluksi täytyy todeta, että Lokki tuntui paljon enemmän tragedialta kuin komedialta. Ehkä mustaa huumoria löytyy onnettomista rakkauskiemuroista, sekä piikikästä huumoria teoksen alkupuolelta, mutta päällimmäinen vaikutelma on silti synkkä. Synkkyydestään huolimatta näytelmä ei jätä ikävää oloa, edes lopussa, joka on hyvin dramaattinen.

Tšehov on osannut kirjoittaa Lokin siten, että pystyin näkemään ja kuulemaan hahmojen kaikki eleet, ilmeet ja äänenpainot kuin ne olisivat olleet fyysisesti läsnä. Näytelmän ympäristö piirtyi sekin mieleeni todellisena, yhtä todellisena kuin olisin ollut yksi hahmoista. Tunsin seikkailevani vieraassa paikassa ja aistivani ilmapiirin ympärilläni. Näytelmä olisi voinut lukukokemuksen perusteella käydä proosakirjallisuudesta.

Nimeltä mainittuja henkilöitä näytelmässä on yksitoista. Sorinin kartanoa asuttaa noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen Pjotr Sorin. Sorinilla on tilanhoitajinaan eläkkeellä oleva luutnantti Ilja Šamrajev ja tämän vaimo Polina. Näillä on tytär Maša. Sorinin kartanossa ovat näytelmän tapahtumien aikaan läsnä myös Sorinin sisar, näyttelijätär Irina Arkadina, Arkadinan kirjailijaksi haluava poika Trepljov sekä Arkadinan rakastaja, kirjailija Trigorin. Osaansa esittävät näiden lisäksi opettaja Medvedenko, lääkäri Dorn, nuori neito Nina sekä työmies Jakov.

Näytelmästä nousee esille kaksi vahvaa teemaa, jotka kietovat juonen yhteen. Rakkaus on toinen näistä. Se ei kuitenkaan ole tärkein Lokin tapahtumia kuljettava teema, vaan eniten tilaa saa kirjailijaksi tulemisen ja kirjailijana olon tuska. Tšehov varmaan tietää, mistä puhuu, ehkä itse juuri näitä ajatuksia läpikäyneenä. Lokin alkusivuilla on asetelma, jossa kirjailijaksi haluava nuori mies Trepljov on valmistellut näytelmän. Näytelmä on alkamassa Sorinin kartanon pihamaalla. Jäin koukkuun kirjaan tuosta hetkestä, sillä ajatusleikki on kiehtova: Kirjailija on kirjoittanut näytelmän, jossa on kirjailija, joka kirjoittaa näytelmää - estraadi estraadilla. Ajatus kulki taustalla läpi koko teoksen.

Nuori kirjailija Trepljov taistelee paikastaan tulla hyväksytyksi ja menestyneeksi, uusia muotoja luovaksi, kirjailijaksi. Hän käy ankaraa kamppailua itsetuntonsa kanssa, sillä hänen äitinsä, näyttelijätär Arkadina ei anna pojalleen mitään arvoa kirjailijana. Ei edes silloin, kun Trepljovin maine on kiirinyt Pietariin ja Moskovaan asti. Lannistettua Trepljovia kuvataan kirjan loppupuolella synkeissä tunnelmissa: "Parin minuutin kuluessa repii vaitonaisena kaikki käsikirjoitukset ja viskaa ne pöydän alle". Aloittelevan kirjailijan tunnoista siirrytään myös jo mainetta niittäneen vanhemman kirjailijan ajatuksiin. Näytelmässä Arkadinan rakastaja Trigor kuvailee kirjailijanelämäänsä, joka ei ole niin ruusuista, miltä se ulkopuolisille vaikuttaisi:

"Yötä päivää minua pitää vallassaan yksi hellittämätön ajatus: minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy. - - Kirjoitan taukoamatta, vailla äärtä ja määrää, enkä muuta voi. - - Tuolla näen pilven joka näyttää flyygeliltä. Ajattelen: jossakin kertomuksen kohdassa täytyy mainita että ohi lipui flyygelin näköinen pilvi. - - Minä väijyn jokaista lausetta, joka sanaa jonka sanon tai te sanotte, ja riennän kiireesti sulkemaan kirjalliseen varastooni kaikki nuo lauseet ja sanat: ties vaikka niille olisi käyttöä. - - enkä saa rauhaa omalta itseltäni ja minulla on sellainen tunne että syön omaa elämääni"

Luovan tuskan lisäksi rakkauden solmujakaan kirjasta ei puutu. Opettaja Medvedenko rakastaa nuorta neitoa Mašaa, joka rakastaa kirjailijanalkua Trepljovia, joka taas rakastaa Nina-neitoa, ja joka puolestaan rakastaa vanhempaa kirjailijaa Trigoria. Näyttelijätär Arkadina rakastaa hänkin Trigoria, mutta Nina sekoittaa joksikin aikaa Trigorin pään. Trigor palaa kuitenkin Arkadinan luo. Masa menee naimisiin opettajan kanssa, mutta haikailee ikuisesti nuoren kirjailijanalun perään. Lisäksi tilanhoitajan vaimolla ja lääkärillä on salasuhde, joka tosin ei ole kovin merkittävässä osassa kirjassa. Kaikki ovat osin toivottomia rakkauden edessä ja onnellisen rakkauden käsite on näytelmälle vieras.

Lokille merkitystä antavat Trepljov, Nina ja Trigor, tuo kolmiokko rakkausdraamoineen. Kirjan alkupuolella Trepljov ampuu lokin ja laskee sen Ninan jalkojen juureen sen jälkeen, kun Ninan rakkaus Trepljoviin on sammunut ja kohteeksi on vaihtunut Trigor. Trigor saa lahjaksi samaisen täytetyn lokin näytelmän loppupuolella, jonka ilmeisesti Trepljov on pyytänyt täyttämään. Edellä kuvattujen tapahtumien välisenä aikana Nina käyttää kirjeessä itsestään nimitystä lokki. Hän on lähtenyt toteuttamaan näyttelijän unelmaansa sekä seurannut samalla rakkauden kohdettaan Trigoria kaupunkiin. Tosin näyttelijänurasta ei tullut menestystä eikä rakkaussuhteestakaan. Menetetty rakkaus ja epäonnistuneet unelmat yhdistyvät lokissa, tuossa linnussa, joka Sorinin kartanon läheisellä järvellä sai aiemmin lennellä vapaana.

Kirjailija: Anton Tšehov

Venäjänkielinen alkuperäisteos: Tšaika, 1896

Suomentaja: Martti Anhava

Painopaikka: Otava, Keuruu, 2011

Sivuja:72 (332, neljän näytelmän yhteispainos)

Kaikki runous – Gaius Valerius Catullus

Mitä ihmettä juuri luin? Ihan mieletön runokokoelma, täynnä niin yllättävää tekstiä, että hämmästyksestä toivuttuani nauroin lähes joka säkeellä. Kirja oli parilta istumalta luettu, eikä sen pituuden vaan sisällön vuoksi. Eihän tällaista rääväsuista hurjastelua malttanut olla lukematta.

Runoilija Catullus eli antiikin Roomassa vuosina 87–57 eKr. Catullus asui maalla, mutta hänellä oli sukua vaikutusvaltaisissakin piireissä. Samaan maailmanaikaan elivät Roomassa muuan muassa hallitsija Julius Caesar, poliitikko Marcus Cicero sekä armeijan upseeri Mamurra. Catulluksen kuoleman voidaan epäillä liittyneen hänen kirjoituksiinsa, joissa hän pilkkaa tuon ajan isoja nimiä. ”Nyt puhki naitu kenraali Mamurra syö kaksi-kolmekymmentä miljoonaa sestertiusta. - - Miksi, Caesar, suojelet tällaista tyyppiä, joka on etevä vain hävittämään varoja?” Eräässä runossa Catullus myöntää uhkarohkeutensa kirjoittaessaan valtaapitävistä. ”Piittaamattomuuteni hyvinvoinnistani, valtakunnan päämies, on sitä luokkaa, etten millään saa päähäni nimeäsi.” Catullus ehti kirjoittaa melko paljon runoja kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä, mutta vain osa runoista on säilynyt. Kaikki runous –teoksesta suomentaja on jättänyt pois parikymmentä runoa.

Suomennosta täytyy kehua; Ronski kieli taipuu suomentajan hyppysissä hyvin luovalla tavalla. Kieli on lisäksi hyvin nykypäiväistä, joten se on helppo ottaa vastaan. Suomentaja on käyttänyt työnsä apuna useita erikielisiä käännösteoksia sekä pyrkinyt noudattelemaan alkukielen ideaa muutamia vapauksia lukuun ottamatta.

Catulluksen runot ovat oikein hersyviä, ärhäköitä, piikikkäitä, arkisia ja kaikella tapaa nautittavia. Otan tähän väliin runon esimerkiksi, jotta se voi antaa itse itsestään oikeanlaisen kuvan.

"Kentillä kuolematonten se tiedetään, ettei
Aemiliuksen päätä ja persettä pysty
hajusta erottamaan, sillä kummatkin löyhkäävät liikaa.
Perse on oikeastaan hiukan helpompi kestää,
kun siitä puuttuvat hampaat. Suussa ne törröttävät
kuin huonosti pilkotut puut.
Kurkku tuo mieleen helteellä kusevan tamman.
Tyyppi on ahkera naimaan. Hän kuuluisi
jonkin muulin paikalle hiertämään myllyä.
Sellaiseen mieheen suostuva nainen pystyisi
nuolemaan spitaalin polttaman pyövelin perseen."

Runoilija purkaa runoissa monesti tuohtumustaan milloin mitäkin asiaa kohtaan. Rakkaus yhteen naiseen, Lesbiaan, on myös monen runon aihe. Runot antavat jossain määrin harvinaista kuvaa niiden syntyajan Roomasta tapoineen ja jumalineen. Catulluksen teksteistä nousee sekin ajatus, että runoilija piti ahdistavana vanhempia miehiä yhtymässä häneen. Tuossa ajassa pojan ja miehen seksuaalinen kanssakäyminen oli melko yleistä, mutta sanotaanko jossain, oliko se kaikkien osapuolien mielestä yhtä toivottavaa ja kenen ehdoilla tätä tapahtui.

"- - jos olet koskaan rakastanut poikaa, jonka nuoruudelle osaat antaa arvon, varjele tätä! - - Minä pelkään sinua ja pahaa siitintäsi, nuorison uhkaa ja turmelusta. - - säästä tämä poika siltä… Pyydän tätä nöyrästi."

"Kun Memmius oli preetori, sain perseelleni, ja perseeseeni. Kai teille kävi Pison porukassa yhtä karvaisesti? Rooman poikien kohtalo on roomalainen kulli. Teidän tapauksessanne se oli ylhäinen."

Kuten aiemmin mainitsin, Catullus haikailee runoissaan Lesbian perään. Jos runoihin on uskominen, niin nainen oli lupautunut Catullukselle, mutta lähtikin viettämään porton elämää. Runoilija toivoo silti Lesbian palaavan, sillä rakkaus ei ota sammuakseen. Toinen Catulluksen toistuvista aiheista on kirjallisuus. Hän purkaa halveksuntaansa joitakin kirjailijoita kohtaan haukkuen näiden teoksia mitä moninaisimmin sanakääntein. Catullus näyttää kuuluneen ystäväpiiriin, jossa on kirjailijoita, sillä yksi ystävistä on lähettänyt hänelle jonkun tunnetun kirjailijan epäkelvollisen teoksen, mihin Catullus uhkaa vastata lähettämän pinon huonoja teoksia takaisin. Erään ystävänsä kirjaa Catullus kehuu sen lopulta valmistuttua. Tosin sarkastisesti hän huomauttaa teoksen vihdoin valmistuneen yhdeksän vuoden jälkeen.

Catullus käyttää kolmatta persoonaa itsestään kirjoittaessa, joskin jokunen poikkeus löytyy. Catullus kertoo runoissaan paljon omakohtaisia kokemuksiaan ja nämä vaihtelevatkin elämän osa-aluilla laidasta laitaan. Milloin vieras on varastanut hänen ruokapöydästään liinan, milloin hän kehuskelee kykenevänsä yhdeksään yhdyntään peräjälkeen tai milloin hän suutelee naista varkain, minkä jälkeen tämä pesee suunsa vedellä ja hinkkaa hampaitaan sormillaan. Kerran Catulluksen piti keksiä, miten saada muistikirjansa takaisin sen varastaneelta portolta, ja eräässä tapauksessa portto huijaa rahat antamatta vastinetta. Välillä tuntuu, kuin lukisi sketsisarjan käsikirjoitusta. Yksi mielestäni hauskimpia Catulluksen tekosia on, kun hän valehtelee ja jäädessään valehtelusta kiinni, hän saa vieritettyä syyn kysyjälle. Tästä tekstimaistiainen:

"Minä tahdoin tehdä tyttöön vaikutuksen. Sanoin: Minulla ei mennyt hullummin, vaikka satuin joutumaan niin pahaan provinssiin. Onnistuin hankkimaan kahdeksan kantotuoliorjaa. Todellisuudessa niitä ei ollut ensimmäistäkään, ei yhtä orjaa, joka olisi jaksanut kantaa vanhan sänkyrämän katkennutta jalkaa. Tyttö möläytti: Rakas Catullus, lainaisitko minulle kantotuoliorjiasi. Minun pitäisi mennä Serapiksen temppeliin. Anteeksi, sanoin, tuli puhuttua niistä orjista muunneltua totuutta. Eivät ne ole minun orjiani, vaan ystäväni Gaius Cinnan. - - Minä saan käyttää niitä tekemättä tiliä. Sinä taas olet varsinainen kiusankappale, kun tässä saa vahtia kieltään kuin orjaa."

Mielestäni parasta Catulluksessa on, että hän kertoo omat nolot hetkensä suoraa ja hauskasti. Catullus on häpeilemätön ja tunnustaa itsekin runojensa kielenkäytön olevan rivoa, säädyllisyyttä vailla. Hän kuitenkin mieltää itsensä tavallaan siveäksi, erilaiseksi kuin runot antaisivat runoilijasta ymmärtää. Catullus ei kaihda mitään aihetta, runot vilisevät karvaisia perseitä ja sukurutsaa, köyhyyttä, isokenkäisten pilkkaa sekä sydäntä särkeviä tunteita. Tämä oli elämänmakuinen runokokoelma sarkastisella twistillä. Viihdyttävyysarvo täydellinen.

Kirjailija: Gaius Valerius Catullus

Alkuperäiskieli: Latina

Suomentaja: Jukka Kemppinen, 1990

Kustantaja: WSOY

Sivuja: 123

Utopia – Thomas More

Kirja oli pakko lukea lähes ainoastaan sen nimen vuoksi. Utopia-teoksen sisältö ei kuulostanut sekään hullummalta luettuani kirjan takakannen. Kirjan vanhahtava ulkoasu vähensi houkutusta, mutta koska kirja ei ole mikään tiiliskivi, ajattelin pystyväni selättämään sen. Plussat ja miinukset punnittuani aloitin lukemisen.

Kirja alkaa johdannolla, joka on mielestäni kattava ja ytimekäs. Johdanto on suomentajan käsialaa, ja hän on esitellyt siinä kirjailijan henkilötaustaa, historiallista aikakautta sekä teokseen sisällytettyjä ajatuksia. Varsinainen teos jakautuu kahteen osaan. Lopussa on vielä kirjailijan ystävälleen osoittama kirje, jossa hän pohjustaa valmistunutta teostaan. Teoksen isä Thomas More oli englantilainen lakimies, joka perehtyi filosofiaan, ja etenkin humanismiin muun muassa Platonin teosten kautta. More osasi latinaa ja kreikkaa, ja kirjoitti Utopian latinaksi. Ensimmäinen painos ilmestyi Belgiassa Louvainissa vuonna 1516. Englannissa Utopia ilmestyi vasta vuonna 1551, käännöksenä.

Teoksen lähtökohdat ovat humanismista, ja sanotaan, että Platonin Valtio-teos on ollut yksi merkittävimpiä inspiroijia Utopialle. Utopioita on kirjoitettu aiemminkin kautta historian ennen Morea. Lukemassani kirjassa, sen ensimmäisessä osassa, More tapaa Antverpenin matkallaan portugalilaisen merimiehen, joka kritisoi englantilaista yhteiskuntaa osoittaen sen vääryyksiä sekä ehdottaen parannuksia. Kirjan toisessa osassa samainen merimies kertoo saarivaltiosta, joka on kuin unelma, täydellinen paikka elää. Saarivaltio Utopian yhteiskunta on rakennettu toimivaksi ja vahvaksi eikä sillä ole tarvetta muuttua.

Itse en ole perehtynyt filosofisiin, ainakaan valtiollisia aiheita käsitteleviin teoksiin, joten tämä kirja oli erittäin antoisa. Pakko sanoa, että viihdyin ja olisin tiiliskivenkin kanssa pärjännyt. Suomennosta on kehuttava, sillä teksti oli sujuvaa luettavaa. Suomentaja on ollut myös mahdollisimman uskollinen alkuperäiskieliselle teokselle. More ilmoittaa ystävälleen lähettämässään kirjeessä, että olisi pyrkinyt teoksessaan yksinkertaisuuteen sanoen: ”Olenkin katsonut, että mitä enemmän esitystapani muistuttaisi hänen vapaan yksinkertaista kerrontaansa, sitä lähempänä se olisi totuutta”. Tämä pyrkimys suomentajan taitavuuden lisäksi varmasti selittää koukeroisen kielen puuttumista.

Mielestäni Moren viisaus näkyy teoksessa pohtimisena. Kirjassa esitettyihin ideaalitilanteisiin esitetään aina vastaväite tai ainakin etsitään sen heikot kohdat, joihin jälleen vastataan. More on perusteellisesti miettinyt näkemyksiään eikä esitä niitä absoluuttisen toimivana. Minusta tuntuu, että More on halunnut heittää ilmaan sellaisia esimerkkejä, joiden avulla voisi arvioida olemassa olevaa yhteiskuntaa ja puuttua ainakin suurimpiin epäkohtiin.

Kirjan ensimmäisessä osassa More puuttuu kuolemantuomioon rankaisukeinona. Hän näkee kuolemantuomion olevan liian julma rangaistus varkaille ja ehdottaa ennaltaehkäiseviä keinoja varkauksien vähentämiseen. Mielestäni yksi parhaita perusteluja rangaistuksen suuruutta arvioitaessa on kirjan huomio: ”Kun rosvo huomaa, että yhtä kova rangaistus odottaa sitä joka on tuomittu varkaudesta kuin sitäkin, joka on lisäksi todettu syylliseksi tappoon, tämä ajatus saa hänet murhaamaan uhrinsa, jonka hän muuten olisi tyytynyt vain ryöstämään. - - murhaaminen tuottaa hänelle paremman turvan; kun rikoksen todistaja on saatu pois päiviltä, toiveet sen salaan jäämisestä ovat suuremmat.” More esittää myös lievempää rangaistusvaihtoehtoa esimerkkinään Persian polyleriittien rangaistuskäytäntö. Varas joutuu palauttamaan tai korvaamaan kaiken varastamansa oikealle omistajalle. Väkivallattoman varkauden ollessa kyseessä varas joutuu työskentelemään valtiolle loppu elämänsä, mutta vankilasta kuitenkin vapaana, kun taas väkivaltaisen varkauden kohdalla varas joutuu kahleisiin ja vankilaan. Varkaat ruokitaan hyvin, joko almujen, julkisten varojen tai kansalaisilta kerättävän vero-osuuden turvin. Vapautuskin on mahdollista saada, jos on osoittanut olevansa kuuliainen ja parantaneen tapansa. Mieleeni tuli näistä esimerkeistä hieman nykyiset oikeuskäytännöt, vaikkapa Suomessa.

More oli kirjan syntyvaiheilla kutsuttu kuningas Henrik VIII hovin palvelukseen ja tämä on kenties vaikuttanut siihen, että Utopian ensimmäisessä osassa on paljon pohdiskelua kuninkaan neuvonantajaksi asettumisen puolesta ja vastaan. Valtion järkevästä hallitsemisesta More kirjoittaa toivottomasti, mutta osuvasti:

"Ihailemasi Platonin mielestä valtioista voi tulla onnellisia vasta jos niitä hallitsevat filosofit tai kuninkaista tulee filosofeja. Mutta me olemme kaukana tästä onnesta, jos filosofit eivät edes suvaitse antaa neuvojaan kuninkaille! - - Usko pois, jos yrittäisin saada jotakuta kuningasta tekemään järkeviä päätöksiä ja koettaisin kitkeä hänestä tuhoisat paheiden idut, minut heti joko heitettäisiin ulos tai tehtäisiin naurunalaiseksi."

More jatkaa kuninkaan neuvonantajan roolin pohtimista muutama sivu myöhemmin antaen ohjeita tehtävän hoitamiseen järkevästi, vaikka ehkä vastentahtoisesti.

"Esitä osasi mahdollisimman hyvin siinä näytelmässä, joka parhaillaan on menossa. - - vaikka et pystykään korjaamaan vääriä tottumuksia niin kuin haluaisit, ei silti pidä jättää valtiota oman onnensa nojaan. - - jos et pystykään saamaan jotakin asiaa hyväksi, sinun on koetettava edes vaikuttaa niin että se olisi mahdollisimman vähän väärin."

Kirjan toinen osa vie Utopiaan. Utopiassa kaikki on yhteisomistuksessa. Siellä ei ole käytössä rahaa, vaan kaikki tarpeellinen on saatavilla ilmaiseksi. Asuntoja vaihdetaan arpomalla kymmenen vuoden välein. Valtiota koskevat päätökset tehdään senaatissa tai kansankokouksissa. Kaikki lapset käyvät koulua ja aikuiset tekevät töitä. Kaikki opiskelevat maanviljelyksen sekä vapaavalintaisen toisen ammatin. Töitä tehdään kuusi tuntia ja vapaa-aika käytetään mielekkääseen harrastukseen, kuten opiskeluun. Ruokailut järjestetään halleissa, mutta ruokaa saa viedä kotiinkin. Utopian ydintä kuvaa hyvin katkelma:

"Heidän järjestelmänsä pyrkii ennen kaikkea siihen, että kansalaiset voisivat mahdollisimman paljon olla vapaina ruumiillisesta työstä ja omistaa aikaansa vapaaseen hengenviljelyyn niin paljon kuin valtion välttämättömät tarpeet antavat myöten. Tässä on heidän mielestään elämän onni."

More kertoo utopialaisten välttävän sotaa viimeiseen asti. Kirjasta löytyy kuitenkin eniten sodankäyntiä kuvaavaa tekstiä. Luultavasti More on halunnut antaa järkeviä sotataktisia ohjeita hyvin yksityiskohtaisesti, jos joku hallitsija tai neuvonantaja hänen kirjansa olisi käsiinsä saanut ja ottanut siitä opikseen. Mielestäni on silti Utopian luonnetta ajatellen ristiriitainen ajatus, että vaikka Utopia osallistuu sotaan yleensä vain puolustaakseen itseään, on siitä täysin hyväksyttävää aloittaa sota vallatakseen toisen valtion maita, jos tämä valtio ei vapaaehtoisesti luovuta hyödyttömästi tyhjillään olevia alueitaan, joita utopialaiset tarvitsisivat elantoonsa.

Ahneuden välttämiseksi Utopialaiset ovat kehittäneet psykologisesti hienon taktiikan. Utopialaiset eivät arvosta kultaa, hopeaa eivätkä jalokiviä tai helmiä. He ovat keksineet tavan, jolla välttävät antamasta arvoa näille muiden arvostamille materiaaleille. Kullasta ja hopeasta valmistetaan muun muassa yöastioita ja orjat puetaan sitä enemmän kultaan, mitä pahamaineisempi rikollinen. Helmet ja jalokivet ovat pikkulasten suosiossa, ja aikuistuessaan utopialaiset luopuvat koruista liian lapsellisina.

Eutanasia on hyväksytty keino Utopiassa, myös tietyin ehdoin kuolema oman käden kautta. Jos parantumaton sairaus aiheuttaa jatkuvaa tuskaa ja kärsimystä, papit ja viranomaiset vetoavat potilaan olevan taakka itselleen sekä toisille. He neuvovat potilasta joko vapauttamaan itsensä elämästään tai sallimaan toisten auttaa. Kuolema voi tulla paastoamalla itsensä hengiltä tai nauttien unilääkettä. Vastoin tahtoaan ei tarvitse elämäänsä päättää. Eutanasia on ajankohtainen kysymys tänäkin päivänä. Siihen ei ole vuosien aikana ihmiskunta löytänyt yhteneväistä näkemystä, sillä kysymys on enimmäkseen moraalinen.

Yksi Utopian mielenkiintoinen asetelma on sukupuolten välillä. Utopiassa näkyy selkeästi perinteinen perheen hierarkia: kirjan mukaan askareissa ”vaimot auttavat miehiään ja lapset vanhempiaan”, väärinteoissa ”aviomiehet rankaisevat vaimojaan ja vanhemmat lapsiaan” sekä uskonnossa ”aviovaimot polvistuvat kotona miestensä jalkojen juureen, samoin lapset vanhempiensa”. En kuitenkaan löytänyt mitään perustelua sille, miksi mies olisi perheessä ylin, jos kaikki Utopiassa on muutoin tasapuolista sukupuolten välillä. Ainoa maininta sukupuolten eroista löytyy fyysisestä voimasta, jonka perusteella eri työnkuvat saattavat valikoitua. Ammatin saa silti valita itse edellytyksistään huolimatta. Sotaharjoitukset koskevat tasapuolisesti molempia sukupuolia, mikä on mielestäni aika edistyksellinen ajatus kirjan syntymisaikaan nähden. Toinen mainitsemisen arvoinen asia on, että naisetkin voivat toimia Utopiassa pappeina. More oli vahvasti katolinen puolustaen kirkkoaan. Katolinen kirkko ei ole koskaan vihkinyt naisia papeiksi. Mistähän Moren ajatus naispapeista syntyi? Utopiaan More sijoittaa yleisen uskon yhteen ylimpään voimaan Mithraan ja kertoo Utopiaa koskevan täyden uskonnonvapauden, joten naispappeus ei olisi siellä ehkä ihmeellinen asia. More kuitenkin kertoo utopialaisten omaksuneen kristinuskon erittäin halukkaasti ja kuvaa jumalanpalveluksia hyvin katolilaisiksi. Näkisin, että More on juurikin halunnut sisällyttää Utopiaan oman näkemyksensä mukaisen ihanteellisen uskonnon harjoittamisen, ja tähän naispappeuskin mahtuisi.

Yhteenvetona toteaisin, että kirjassa on ajankohtaisia, oivaltavia ajatuksia, jotka eivät menetä järkevyyttään niin kauan kuin ihminen maapallolla asustaa. Platonin Valtio alkoi myös kiinnostamaan, ja mikseipä monet muutkin filosofien teokset. Niissä saattaa piillä tähän päivään uudelleen löydettävää.


Kirjailija: Thomas More 

Latinankielinen alkuteos: De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia, 1516

Suomentaja: Marja Itkonen-Kaila, 1984, 2.painos

Kustantaja: WSOY

Sivuja: 182

Toinen sukupuoli – Simone de Beauvoir

Kirjastossa luettavaa etsiessäni tämä Simone de Beauvoirin teos jäi hyppysiini parin muun kirjan kanssa. Kotiin päästyäni yritin irrottaa otteeni yli neljänsadan sivun pituisesta teoksesta, mutta huomaamattani istuin jo sohvalla avattu kirja kädessäni. Naisen historiaa, asemaa ja olemusta käsittelevä teksti ei suostunut menettämään houkutusvoimaansa, vaikka epäilin sen ajankohtaisuutta teoksen ilmestyttyä 67 vuotta sitten. Tahdoin palavasti tietää, mitä kirja pitää sisällään.

Kirjan ensimmäinen osa alkaa historiallisella katsauksella naisen aseman muutoksiin yhteisöjen, yhteiskuntien ja kulttuurien kehittyessä. Väittäisin, että näitä naisen aseman ilmenemisiä on edelleen löydettävissä maapallolta koko kirjossaan alkukantaisista heimoista länsimaiseen yhteiskuntaan. Kirjan yksi väite koskee silti kaikkia kulttuureja:

"Sukupuolet eivät ole koskaan jakaneet maailmaa keskenään kahtia. - - koko menneiden aikojen historia on miesten luomaa. Naisten nyt alkaessa osallistua maailman kehittämiseen tämä maailma kuuluu yhä miehille"

Kirjailijan lähtökohtana teokselleen on, että naisen aseman tulee muuttua tasa-arvoiseksi miehen kanssa. Sen eteen tulee taistella, tehdä töitä. Nykyhetki (vuosi 1949) on muutosta oikeaan suuntaan, mutta edessä on vielä paljon tehtävää ennen todellisen tasa-arvon ilmenemistä. Lukiessani esimerkkejä siitä, miten epätasa-arvo ilmenee ja miten tasa-arvoon pääsyä voidaan edistää, huokaisin helpotuksesta. Miten itsestään selvänä olen pitänyt mahdollisuutta koulutukseen, työhön ja uralla etenemiseen. Miten pidän ilmiselvänä ajatusta itse vaikuttaa raskauksien määrään sekä mahdollisuuteen hankkia lapsia ilman miestä. Lapsetkaan eivät sido enää naista kotiin. Naisen ei tarvitse olla taloudellisesti – ylipäätään mitenkään – riippuvainen miehestä. Avioliiton ei tarvitse olla naisen kohtalo, vaan vapaasti valittava elämäntapa.

Tilanteessa, jossa nainen ja mies ovat tasa-arvoisia valtiollisesti, henkilökohtaisessa elämässä suhtautuminen naisiin näkyy välillä epätasa-arvoisena tämän päivän Suomessa. Vaikka kirja on kirjoitettu erilaisessa yhteiskunnan vaiheessa, on sen toteamuksissa löydettävissä itse todistettua todellisuutta, kuten: ”naimaton äiti herättää yhä pahennusta”, ”miehen pitäessä vaimoa henkilökohtaisena omaisuutena on neitsyysvaatimus välittömämpi” sekä ”niin kauan kuin miehellä on taloudellinen vastuu, on tämä vapaus vain harhaa”.

Olen ollut keskusteluissa, joissa olen nuorten miesten kuullut arvostelevan yksinhuoltajaäitejä negatiivisesti, toivovan neitsyyttä tulevalta vaimoltaan sekä kuullut heidän haaveilevan perheen elättäjän roolista. Neitsyystoive on kohtuuton, paitsi jos tällaista toivetta elättelevät ovat itse neitsyitä. Perheen elättäjän roolista haaveilevat miehet sitoisivat vaimonsa kodinkoneeksi ja lastenkasvattajaksi neljän seinän sisälle, jolloin palattaisiin tasa-arvossa harppauksella taaksepäin eikä naisella olisi omiin pyrkimyksiin mahdollisuuksia. Jää vain koriste-esineen ja piian arvo, ehkä turhamaisen prinsessan, mutta vähemmän merkityksellisen joka tapauksessa. Nainen joutuu koville, jos mies päättää ottaa hatkat eikä nainen ole kerryttänyt eläkettä itselleen.

Miesten alentavasta suhtautumisesta naisiin elävästä elämästä on muitakin kokemuksia. Eräs iso miesporukka huuteli todella rumaan sävyyn kahdelle nuorelle naiselle sen jälkeen, kun eivät saaneet vihellyksilleen vastakaikua. Yksi kommentti mieheltä naiselle shakkia pelatessa: ”Ai, sä osaat pelata shakkia.” Tosin minullakin naisena on parannettavan varaa, sillä yllätin itseni kirjastosta tietokirjallisuuden puolelta karsimassa teoksia sukupuolen mukaan. Tajusin ajattelevani, että naisten kirjoittama tietokirjallisuus ei ole yhtä vakuuttavaa ja luotettavaa kuin miesten.

Palataan nyt takaisin lukemani kirjan pariin. Kirja herätti tunteita laidasta laitaan. Sisältö on pääosin niin epätoivoisen kuuloista, että se sai säälimään jokaista maapallolla elänyttä naista. Toisaalta tuli vaikutelma, että naisethan ovat hulluja. Välillä oli vaikea päättää, onko kirja hyvä vai huono. Tietokirjamainen se joka tapauksessa on liikkuen historiallisen, psykologisen ja sosiologisen tarkastelun puitteissa. Kirjan ensimmäinen osa historiakatsauksineen on mielenkiintoinen, mutta toinen osa sisälsi jo paljon kirjailijan omaa näkemystä tai hänen lainaamiaan käsityksiä, jotka osin ovat täysin paikkansapitäviä ja osa mielestäni erikoisia ollakseen yleistettäviä. On myös esillä vanhoja psykologisia käsityksiä, jotka eivät päde enää nykytutkimuksen valossa. Toisen osan Naisen tilanne -osio puudutti mielenkiinnon alussa kuvaten aviovaimon ja äidin roolia, jotka ovat niin kaukana nykytodellisuudesta, että niihin ei voinut mitenkään yhtyä. Mielenkiinto palautui jälleen loppua kohti mentäessä.

Kaksi kirjailijan lempisanaa ovat transkendenssi (transcendent) miehillä ja immanenssi (immanent) naisilla. Miehiä kuvaava sana tarkoittaa heidän pystyvän ylittämään tavallisuuden rajat, kun taas naisia kuvaava sana ilmentää naisten rajoittuneita mahdollisuuksia olemassa olevia kokemuksia ja tietoa kohtaan. Kirja käsittelee naista laajasti näiden sanojen valossa ja lukemisen edetessä tuli käytyä valehtelematta koko oma elämä läpi lapsuudesta kuviteltuun vanhuuteen. Joitakin kokemuksia pystyi näkemään uudella tavalla, kun huomasi tasa-arvon tai sen puutteen näytelleen suurta osaa esimerkiksi kohtaamisissa miesten kanssa.

Kaksi lainausta kirjasta haluan nostaa esille vain sen takia, että ne saivat minut nauramaan ääneen. Ensimmäinen kuuluu näin: ”Mutta mies joutuu joskus myös hermostumaan nähdessään miten sitkeään tyhmyyteen hänen omat ajatuksensa ovat kannustaneet.” Toinen naurua herättänyt katkelma on: ”Heidän tyhmä kopeutensa, kertakaikkinen kyvyttömyytensä, heidän kovapäinen tietämättömyytensä tekevät heidät hyödyttömiksi olennoiksi ja suurimmiksi nolliksi mitä ihmiskunta on koskaan tuottanut.” Ensimmäisessä kohdassa on kyse siitä, että mies saattaa käyttää naisen fanaattista käyttäytymistä omien mielipiteidensä esilletuomiseen ja toisessa kohdassa puhutaan yläluokan naisesta, jolla on palvelijoita hoitamassa varsinaiset ”naisen työt”, joten hänelle jää vain abstraktiossa eläminen.

Ilahduttavaa oli lukea, että jo kirjan kirjoittamisen aikoihin oli YK:n naisen asemaa tutkiva valiokunta vaatinut, että sukupuolten tasa-arvoisuus on tunnustettava kaikkien kansakuntien keskuudessa.

Toinen sukupuoli –kirjaa lukiessa muistuivat mieleeni muutamat elokuvat sekä sarjat, jotka naisena olen kokenut puhuttelevina, voimaannuttavina tai ilahduttavina. Niissä on esimerkkejä naisista, jotka pärjäävät ja ovat tasa-arvoisia - ainakin siinä määrin kuin vain voivat olla:

Blondin kosto, elokuva (2001)

Mona Lisa Smile, elokuva (2003)

Brave, elokuva (2012)

Neiti Fisherin etsivätoimisto, sarja

Sex and The City, sarja

Kirjailija: Simone de Beauvoir

Ranskankielinen kaksiosainen alkuteos: Le deuxième sexe I ja II (1949)

Lyhentäen suomentanut: Annikki Suni, 1980

Painopaikka: Jyväskylä, K.J.Gummerus 1981, 2.painos

Sivuja: 409

Elämä on unta – Calderón

Näytelmiä vähän lukeneena epäilin tarttua tähän teokseen, tai ylipäätään draamakirjallisuuteen. Olen aikoinani lukenut William Shakespearen Hamletin, josta jäi tumma pilvi koko näytelmäkirjallisuuden ylle. Odotukseni eivät siis olleet korkealla. Sivuhuomiona Hamletin mainittuani, pakko tähän alkuun nostaa Elämä on unta -teoksesta esiin yksi itseä naurattanut lausahdus: "Ottaako mun elämäni, vaiko ei, kas siinä pulma", mutta ei siitä sen enempää.

Kuinkas draaman lukemisen sitten kävi? Kaikki pelkoni tylsyydestä hävisivät ja Calderónin vuonna 1635 julkaisema draama oli todellinen nautinto luettavaksi. Suomentaja on käyttänyt helppoa, taidokasta kieltä, joten lukeminen muuttui sujuvaksi parin ensimmäisen sivun harjoittelun jälkeen. Pelkoni oli myös se, että teoksessa on käytetty niin vanhahtavia sanoja, etten puoltakaan ymmärrä. Voin nyt todeta, että ainoatakaan itselleni liian vanhaa suomenkielistä sanaa ei löytynyt.

Itse teoksen houkutteli lukemaan sen juoni. Mielestäni on nerokasta pohtia, mitä tapahtuisi, jos elämänsä vankina viettänyt prinssi, tietämättä syntyperästään, tuodaan nukutettuna palatsiin, puetaan arvonsa mukaan ja hänelle kerrotaan totuus hänen herättyään. Mitä hän tekee? Kuten näytelmän otsikko - Elämä on unta - viittaa, on prinssi hämillään siitä, mikä on unta ja mikä totta. Tästä epätietoisuudesta unen ja valveen välillä tekee prinssi omat johtopäätöksenä, mutta alussa hän arvelee vahvasti olevansa hereillä. Epävarmuus iskostuu vähitellen prinssin mieleen, kun kuningas ja tämän uskollinen palvelija syöttävät ajatusta unen mahdollisuudesta. Loppupuolella prinssi silti vielä miettii, miten uni voisi olla niin monimutkainen:

"Taivas, jos on totta, että

uneksin, niin muisti multa

ota pois! On mahdotonta,

että uneen yhteen mahtuu

tämä kaikki. Luoja, auta!"

Näytelmän tarina kytkeytyy siihen, että kuningas Basilio tarvitsee perijän, jota hänellä ei alussa ole. Kuningas kuitenkin päättää tähtien ennusteiden vastaisesti kokeilla, olisiko hänen salatusta pojastaan Segismundosta hallitsijaksi. Hallitsijaksi himoitsee myös kuninkaan nuoremman siskon poika Astolfo. Kuninkaan vanhemman siskon tytär Estrella olisi kuitenkin järjestyksessä ensimmäisenä. Kuningas paljastaa kansalle poikansa, laillisen perijän, tuoden hänet palatsiin. Alussa kokeilun tulos on katastrofi, mutta kapinallisen kansan puuttuessa peliin juoni saa uuden, yllättävän käänteen.

Kutkuttava sivujuoni syntyy Rosauran, Astolfon hylkäämän naisen, kostoretkestä. Rosaura on vahva naishahmo, joka on päättänyt suorittaa kostonsa hinnalla millä hyvänsä. Hänestä löytyy niin miestä kuin naista tarpeen mukaan:

"Naisena ma polvillani

hellyttelen sydäntäsi,

miehenä sua käsivarsin,

miekoin autan, väkes turvaan."

Kirjailijaa kuvailisin taitavaksi ja huolelliseksi, sillä hän vastaa lukijalle heränneisiin kysymyksiin kohtapuolin tekstissä. Vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäsataa vuotta sitten, vaikuttaa siltä, että lukijana omat ajatukseni käyvät hyvin samaa kulkua kirjailijan kanssa. Calderón on ymmärtänyt, missä kohden lukijalle saattaa herätä kysymyksiä ja hän vastaa niihin.

Itselle näytelmän edetessä heräsi muun muassa kysymys: Miten Segismundon tarkat kuvaukset luonnon moninaisuudesta ovat mahdollisia, jos hän on viettänyt koko elämänsä pimeässä, vankeudessa. Jäljestäpäin selitetään Clotaldon opettaneen prinssiä. Pohdin myös, miksi kuningas luotti niin vakaasti tähtien sanelemaan kohtaloon. Oliko hänen hahmonsa tehty yksioikoiseksi siten, ettei hän osannut punnita muita vaihtoehtoja poikansa kohtalosta ja sen seurauksista. Toki 1600-luvulla ennustususko on varmasti ollut vahvempaa, jolloin sen ajan lukijalle samaa kysymystä ei ehkä ole noussut mieleen. Tähän kuitenkin sain vastauksen ja kuningas itse pitää pitkän puheen syyllisyydentunnostaan tunnustaen: "Sainko kristittynä estää oman pojan perimästä oikeutta, jonka hälle Jumalankin laki antaa, ei vain ihmisten. - - Kenties oli erhe, että empimättä heti uskoin ennustuksia, ja joskin prinssin taipumus on pahaan, ja se synnintöihin käskee, ehkä hän vastustaa tuota." Kirjailija on vastannut lukijan mieleen heränneisiin kysymyksiin melko aukottomasti, joten ei voi kuin olla tyytyväinen ja nurisematta.

Odotin lyhyempää ja ehkä yksinkertaisempaa juonta, mutta näytelmässä riittää käänteitä pitämään lukijaa hereillä. Juoni on hyvin rakennettu, se on yhtenäinen ja kuljettaa alusta loppuun. En malttanut laskea kirjaa käsistäni. Mikä parasta, draaman loppu oli onnellinen ja jätti hyvän mielen. Ja koska loppu oli itselle yllätys, jätän sen lukijan iloksi paljastamatta sen enempää.

Kirjailija: Pedro Calderón le La Barca

Espanjankielinen alkuteos: La vida es sueño, 1635

Suomentaja: Helvi Vasara, 1953

Painopaikka: Porvoo, WSOY 1953

Sivuja: 116

Rutto – Albert Camus

Rutto. Siitä nimestä lähti kiinnostus lukea teos, jonka Albert Camus loi vuonna 1947. Kirjan kansikin vakuutti mustavalkoisuudellaan. 

Ranskankielinen alkuperäisteos on sujuvasti suomennettu. Mainittakoon vielä, että teos on fiktiivinen. Ennakko-oletukset kirjan sisällöstä olivat vähäiset, sillä sen aihe on itselle niin vieras. Tätä ajatusta ruton kaukaisuudesta voisi kuvata kirjan lainauksella:

"Se on mahdotonta. Kaikki tietävät, että se on hävinnyt länsimaista."

Kertomusta kuvaisin järkeväksi, sen kertojaa asianmukaiseksi. Kirjassa ei mässäillä onnettomuuksilla, pelolla tai synkkyydellä. Kirja on enemmänkin pohtiva ja havainnoiva kuvaus siitä, mitä lähes vuoden kestävä rutto-epidemia merkitsisi yhdelle erityksiin suljetulle kaupungille. Siitä, mitä tuon kaupungin asukkaat joutuvat käymään läpi. Kertomus kuvataan lääkärin näkökulmasta, jolloin ruton ilmeneminen kuuluu ja näkyy kaikkialla, enemmänkin kollektiivisesti kuin henkilökohtaisesti kuvattuna.

Kirja on tasalaatuinen. Lukuelämys piti otteessaan ja kirjaan oli helppo tarttua, mutta suuria tunteita tai elämyksiä kirja ei tarjonnut. Poikkeuksen tekivät pari kohtausta, joissa kuolinkamppailua seurataan minuutti minuutilta ja eläytymiseltä tuohon tuskaan ei voi välttyä.

Teos herätti kuitenkin suuria ajatuksia elämästä ja ihmisyydestä. Mitä on oikeus? Mikä elämän tarkoitus? Moni kysymys vilahteli kirjan henkilöiden välityksellä omaankin mieleen.

Kirjan puolivälin paikkeilla tajusin, että sen kaikki päähenkilöt ovat miehiä. Naisia ei oikeastaan ole edes sivurooleissa, vain häivähdyksinä siellä täällä. Kertojan vanha äiti nousee ainoana naisena esiin, ja hänkin vasta teoksen loppupuolella. Naiset tuntuvat olevan lähinnä äitejä, vaimoja tai rakastettuja, joilla ei ole merkitystä keskusteluissa. Tämä on havainto, joka ei minua juurikaan häirinnyt. Toivon, että tämä tosiasia ilmentää lähinnä kirjailijan elämää aikakautta ja tuolloin tämän tyyliselle tarinalle suotavaa lähestymistapaa. Herne jumittuu nenään vasta, kun joku kirjailija tänä päivänä tässä todellisuudessa pitää naista sivuseikkana.

Pakko sanoa, että kirjan tarina toi itselle vahvasti mieleen keskitysleirit, juutalaisvainot ja natsi-Saksan. En tiedä, onko kirjailija saanut edes hitusen inspiraatiota tuosta ajasta, jonka läheisyydessä kirjakin on julkaistu. Siellä täällä tekstissä vilahtelevat kuvaukset kaupungin toimista ruttoa vastaan saavat silti mielleyhtymän aikaan. Ihmisten yksilöllisyyden muuttuminen massaksi, toivottomuus, krematoriot sekä ruumiskasat ovat olleet todellisuutta vainojen aikana.

Vapautuksen ja jälleennäkemisen riemun voi myös nähdä silmien edessä; ensin ehkä epäilynä, onko tämä totta, ja lopulta suurena toivon syttymisenä. Suuri ero tuohon oikeaan historian tapahtumaan löytyy tavasta, jolla kuolema saapuu. Kirjassa ihmiset kuolevat sattumankauppoina, keneen rutto ikinä mielii tarttua. Vainoissa kuolema kulki ihmisen käden kautta. Lopun ajatus ruttobasillin uinumisesta vuosikymmeniä ja mahdollisuudesta herätä uudestaan, tuo myös pelottavan sävyn ihmiskunnan itseään toistavaan historiaan.

"He kielsivät tyynesti, vastoin ilmeisiä tosiasioita, että olisimme milloinkaan edes tunteneet mokomaa mieletöntä maailmaa, jossa ihmisen surma oli yhtä arkinen asia kuin kärpäsen tappo, mokomaa tarkalleen määriteltyä raakalaisuutta, laskelmoitua hulluutta, vankeutta johon liittyi hirvittävä vapautuminen kaikesta siitä mikä ei ollut nykyisyyttä, kalmanhajua joka typerrytti kaikki ne joita se ei tappanut, he kielsivät lopulta senkin, että olisimme milloinkaan olleet hervotonta massaa, josta osa oli haihtunut joka päivä krematorion kidan kautta rasvaisena savuna taivaalle, toisen osan odottaessa voimattomuuden ja pelon kahleisiin kytkettynä omaa vuoroaan."

Kirjailija: Albert Camus

Ranskankielinen alkuteos: La peste, 1947

Suomentaja: Juha Mannerkorpi, 1948

Uusi tarkastettu käännös: Jukka Mannerkorpi

Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2009

Sivuja: 413