 |
Aluksi kirjan lukeminen ei tahtonut sujua, johtuen
maantieteellisistä kuvauksista, jotka puuduttivat täysin. Helikopteri lensi
siellä ja täällä, milloin oli mitäkin kaupunkia, vesistöä, harjua ja saarta
alla. Sotahistoria yhdistettynä aluekuvauksiin oli vielä ikävystyttävämpää.
Jonkin verran sentään pysyin kartalla: silloin kun puhuttiin Savonlinnan
ympäristöstä, missä itsekin olen asunut ja kierrellyt. Vaikka kirjan
maantieteelliset selostukset eivät tuntuneet loppuvan, päätin sinnitellä
eteenpäin luovuttamisajatuksista huolimatta. Ja se kannatti. Jossain viidennenkymmenennen
ja sadannen sivun välillä alkoi pohjustus olla valmis ja itse tarina
henkilöineen pääsi vauhtiin. Lukuelämys muuttui hetki hetkeltä paremmaksi ja syvällisemmäksi.
Kirjan loppupuolella olin jo täysin uppoutunut tarinaan.
Atlantis-teos suuresta nimestään huolimatta on hyvin arkisuomalainen.
Kirjan henkilöt miljonääriä lukuun ottamatta ovat kuin ketkä tahansa tavalliset
tallaajat. Tapahtumien ympäristönä on saari, jossa aikoinaan on ollut kylä, mutta
joka on jäänyt veden alle. Kylän lähelle oli haluttu 1980-luvulla rakentaa hieno
ja suuri lomakeidas, mutta ahneen kaivuutyön takia vedet pääsivät pakenemaan ja
peittivät koko kylän alleen. Tuntuvat korvaukset saatuaan kyläläiset muuttivat
minne kukakin. Nyt nuorehko pelikehittäjä-miljonääri Saarilahti suunnittelee
saarelle teemapuistoa, joka kattaisi Suomen koko historian ja esihistorian
jääkauden aikoihin asti. Saarilahti haluaa kaikki mahdolliset mediavälineet ja
ilmaisumuodot osaksi teemapuistoaan; televisio, printtimedia, draama,
dokumentit ja reportaasit olisivat osa kokonaisuutta. Suuruudenhullu unelma,
mutta Saarilahti on varma, että kohdeyleisöä riittäisi Pietarista asti. Hän
aikoo jopa rakentaa sillat molemmin puolin saarta sekä saada saarelle
johtaville teille ison kokoluokituksen. Suunnitelmat ovat suuret, mutta
harkitut.
Tämän teemapuistounelman vastapainoksi löytyy toinen hullu
suunnitelma: Saarilahden palkkaaman tieinsinöörin Häkkisen katkeransuloinen
saaren hukutussuunnitelma. Häkkinen on alkujaan lähtöisin saarelta ja hän
tuntee supat, joihin saari on varastoinut vesimassojaan. Häkkinen tietää, mistä
ja kuinka tulee kaivaa, jotta vesimassat lähtisivät dominoefektin lailla liikehtimään
ja lopulta peittäisivät suurimman osan saaresta alleen. Kirja kärjistyy näiden kahden
suunnitelman olemassaoloon. Mitä tulee tapahtumaan? Kuka saa viimeisen sanan?
Minun on myönnettävä, että koko ajan lukiessani toivoin tapahtuvan jonkin
katastrofin ja Saarilahden suunnitelmien menevän mönkään. Siihen on tietysti
päällimmäisenä syynä yllätyksellisyyden tuntu, mutta myös se, että Saarilahti osoittautuu
käytökseltään itsekkääksi ja omia huvejaan muiden kustannuksella toteuttavaksi ihmiseksi.
Saarilahden epäinhimillisyys on niin luotaantyöntävää, että lukija ei voi
haluta hänelle kovin onnellista loppua.
Saarilahden ja Häkkisen lisäksi kirjassa seikkailevat vanhempi
mies Mäkelä, tämän esimies Kuosmanen, sukeltaja ja kansantieteilijä Helena,
erakoitunut mies Rajala sekä kuvanveistäjä Kaarela. Näiden lisäksi taustalla
häärivät sukeltajaksi kutsuttu mies sekä paloviinan keittäjät Urho ja Topi. Kertojina
tarinassa käytetään kolmea henkilöä. Mäkelä on kirjan aloittaja; Hän tulee
saarelle Saarilahden ja Kuosmasen helikopterikyydillä, ja perille saavuttuaan
seikkailee Kaarelan kanssa. Mäkelä on viettänyt lapsuutensa saarella ja hänen
on tarkoitus olla luomassa teemapuistoon oikeanlaista entisöityä ympäristöä. Toisena
kertojana tulee Helena, joka tutkii uponnutta kylää kansantieteilijän
ammattitaidolla. Helena on Saarilahden pestaamana tehtävässään. Helena ja sukeltaja päätyvät moniin kirjan
tapahtumiin yhdessä. Kuosmanen saa kolmantena kertojana oman näkökulmansa
esille. Hän ja Saarilahti ovat yksi kirjan muodostamista henkilöpareista.
Kuosmasen kerronnan kautta ilmenee lukijalle tietoa Saarilahden olemuksesta.
Neljäs kertojantapainen on mysteeriääni siellä täällä lukujen välissä. Äänen
lähdettä ei paljasteta kuin vasta kirjan loppupuolella. Mysteeriäänen omistajaa
voi kuitenkin arvailla.
Helmenä kirjassa olivat kertomukset menneiltä ajoilta,
joissa milloin vietiin lastia Pietariin laivalla tai milloin pidettiin punatulkkua joulukuusessa.
Välillä sai lukea tarinaa siitä, kuinka Rajalasta tuli erakko tai mitä Mäkelä
oli nuoruudessaan touhunnut. Kaikkine vanhahtavine tapoineen oli viehättävää
liikkua erilaisissa ajoissa ja kohtaloissa. Nuo tarinat toivat syvyyttä ja
uskottavuutta kirjan hahmoihin sekä ympäristöön. Nykyhetken runsas pajukko
villilampaineen oli myös niin outo paikka, että siitä oli lähes pakko lumoutua.
Lainaan kirjasta katkelman kohtauksesta, jossa erakko Rajala
on kaksi vuotta sitten joutunut pieneen onnettomuuteen:
"Rajala kulki seitsenmetrinen vapa olalla pitkin niittyä voimalinjaa kohti. Oli helteinen ilma ja yhtäkkiä Rajalan ympärillä alkoi salamoida. Lieskat löivät Rajalan päälaelta ja hartioista ja näytti, että se nousee vaaksan verran ilmaan. Urho ja Topi olivat paikalla. Rajalan naama oli muuttunut sinertävän kalpeaksi ja verisuonet olivat erottuneet otsalla ja ohimoissa kuin marmorin koukerot. Kuului ritisevää ääntä ja ilmassa oli palaneen lihan käry.Urho ja Topi luulivat, että nyt tuli Rajalalle noutaja. Mutta ei se kuollut. Silmät vain kääntyivät ympäri ja kieli roikkui ulkona suusta kuin kirkon seinästä revityllä Saatanalla. Koko mies oli ikään kuin kiedottu häälyvään siniseen huntuun, josta loimahteli välillä kirkkaita liekkejä. Rätisi ja ritisi. Kauheinta olivat kuitenkin äänet, joita Rajalan suusta tuli. Sieltä tuli vieraita kieliä solkenaan. - - Ukot olivat langenneet maahan Rajalan edessä eivätkä uskaltaneet lähestyä tai puhutella."
Ai niin, paloviinaahan kirjassa juodaan ja olan takaa, kuten
Suomessa tapoihin kuuluu.
Painopaikka: WS Bookwell Oy, Juva, 2003
Sivuja: 344
