lauantai 17. joulukuuta 2016

Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen – Tommy Tabermann

Tommy Tabermann
Tämä Tabermannin runokirja vuodelta 2003 kertoo yhden illan jutusta kaunokielisen lyriikan asuun puettuna. Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen -teos on ikään kuin aikuisten satukirja, jossa runot muodostavat yhtenäisen tarinan ja jossa päähenkilöt saavat toisensa, hyvä voittaa pahan ja loppu on - mitä muutakaan - kuin onnellinen.


Aluksi runoteos esittelee yksinäisen tytön, joka etsii metsästä yksinäisyyteensä lohtua, etsii rakkautta. Seuraavaksi esitellään yksinäinen yksisarvinen, jota pedot ilkkuvat. Henkilöiden jälkeen esitellään ongelma, rakkauden jano, joka saa nämä yksinäiset liikkeelle metsään. Yksinäiset pakenevat petoja hiljaisen metsän turviin ja etsivät siellä toisiaan. Pedot ovat sarvettomia, ahdasmielisiä hahmoja, jotka eivät sallisi yksinäisten löytää iloa ja nautintoa, joista pedot ovat itse kieltäytyneet rakkaudettomuudessaan.

Yksinäisyyden häätää vain täysin tyydytetty halu: tyttö itkee yksisarvista, tämän sarvea, ja yksisarvinen kaipaa jonkun koskettavan sarveaan. Siinähän on täydellinen pari, ja he löytävätkin toisensa metsästä. Tytön ratsastettua yksisarvisella he eroavat toisistaan metsänreunassa palaten metsästä onnellisina ja pelottomina takaisin petojen keskelle. Lupaus uudesta kohtaamisesta jää ilmaan, joten ehkä yhden illan juttu saa jatkoa yksinäisyyden käydessä jälleen sietämättömäksi.

Lukukokemus oli, kuten runokirjaa kuvailin, sadunkaltainen. Teos on nopea lukea eikä tarinaa halunnut keskeyttää turhaa. Luin sen vielä uudelleen parin päivän kuluttua. Runot ovat johdonmukaisia ja kuvakieli hillittyä, mutta jännittävää. Tarinasta itsestään en ihan innostunut, mutta lyriikan muodossa se meni. Alun rakkauden jano muuttuu yhä selkeämmin himoksi, ja loppupuolella puhutaankin nautinnon täyttymisestä. Hauska klisee - ”mies ajattelee munallaan” - oli sisällytetty teokseen ja tuosta kohdasta katkelma kuuluu seuraavasti:
"Eikä yksisarvinen olisi yksisarvinenilman sarvea,ja jos yksisarvisenon jotakin kuunneltavaniin sitä mitä sarvi haluaa, tahtoo”Olen eksyksissä”, yksisarvinen sanoo sarvelle.”En tiedä minne mennä. Johdata sinä kulkua.”Sarvi edelläyksisarvinen kulkeeyksinäisyydestä pois"
Teos kehottaa antautumaan rakkauteen, etsimään yksinäisyyteensä lohtua häpeämättä ja pelkäämättä, ettei muuttuisi petojen kaltaiseksi. Tabermann on tunnettu rakkausrunoistaan, hän on tavallaan suomalaisten rakkauden lähettiläs. Tabermannin runot ovat tämän lukukokemuksen perusteella helppolukuisia ja ymmärrettäviä. Tabermann avaa itse symboliikkaansa, ainakin tässä teoksessa, joten lukija, joka ei jaksa pähkäillä symboliikan kanssa, saa tästä kirjasta ihan hyvin selkoa.

Kirjaan en rakastunut, en ihastunut, mutta pidin kirjasta.


Kirjailija: Tommy Tabermann
Suomenkielinen alkuteos: Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen, 2003
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Painopaikka: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2003
Sivuja: 56

maanantai 5. joulukuuta 2016

Atlantis – Hannu Raittila

Hannu Raittila
Miljonäärin suuria unelmia ja saarelaisten kostonsuloisia suunnitelmia, näistä on Atlantis-kirjan seikkailu koottu. Kirjailija Hannu Raittila vie lukijan matkalle Suomen lähihistoriaan, saarelaiseen elämäntyyliin ja Saimaan ympäristöön. Romaanin hän on kirjoittanut vuonna 2003.

Aluksi kirjan lukeminen ei tahtonut sujua, johtuen maantieteellisistä kuvauksista, jotka puuduttivat täysin. Helikopteri lensi siellä ja täällä, milloin oli mitäkin kaupunkia, vesistöä, harjua ja saarta alla. Sotahistoria yhdistettynä aluekuvauksiin oli vielä ikävystyttävämpää. Jonkin verran sentään pysyin kartalla: silloin kun puhuttiin Savonlinnan ympäristöstä, missä itsekin olen asunut ja kierrellyt. Vaikka kirjan maantieteelliset selostukset eivät tuntuneet loppuvan, päätin sinnitellä eteenpäin luovuttamisajatuksista huolimatta. Ja se kannatti. Jossain viidennenkymmenennen ja sadannen sivun välillä alkoi pohjustus olla valmis ja itse tarina henkilöineen pääsi vauhtiin. Lukuelämys muuttui hetki hetkeltä paremmaksi ja syvällisemmäksi. Kirjan loppupuolella olin jo täysin uppoutunut tarinaan.

Atlantis-teos suuresta nimestään huolimatta on hyvin arkisuomalainen. Kirjan henkilöt miljonääriä lukuun ottamatta ovat kuin ketkä tahansa tavalliset tallaajat. Tapahtumien ympäristönä on saari, jossa aikoinaan on ollut kylä, mutta joka on jäänyt veden alle. Kylän lähelle oli haluttu 1980-luvulla rakentaa hieno ja suuri lomakeidas, mutta ahneen kaivuutyön takia vedet pääsivät pakenemaan ja peittivät koko kylän alleen. Tuntuvat korvaukset saatuaan kyläläiset muuttivat minne kukakin. Nyt nuorehko pelikehittäjä-miljonääri Saarilahti suunnittelee saarelle teemapuistoa, joka kattaisi Suomen koko historian ja esihistorian jääkauden aikoihin asti. Saarilahti haluaa kaikki mahdolliset mediavälineet ja ilmaisumuodot osaksi teemapuistoaan; televisio, printtimedia, draama, dokumentit ja reportaasit olisivat osa kokonaisuutta. Suuruudenhullu unelma, mutta Saarilahti on varma, että kohdeyleisöä riittäisi Pietarista asti. Hän aikoo jopa rakentaa sillat molemmin puolin saarta sekä saada saarelle johtaville teille ison kokoluokituksen. Suunnitelmat ovat suuret, mutta harkitut.

Tämän teemapuistounelman vastapainoksi löytyy toinen hullu suunnitelma: Saarilahden palkkaaman tieinsinöörin Häkkisen katkeransuloinen saaren hukutussuunnitelma. Häkkinen on alkujaan lähtöisin saarelta ja hän tuntee supat, joihin saari on varastoinut vesimassojaan. Häkkinen tietää, mistä ja kuinka tulee kaivaa, jotta vesimassat lähtisivät dominoefektin lailla liikehtimään ja lopulta peittäisivät suurimman osan saaresta alleen. Kirja kärjistyy näiden kahden suunnitelman olemassaoloon. Mitä tulee tapahtumaan? Kuka saa viimeisen sanan? Minun on myönnettävä, että koko ajan lukiessani toivoin tapahtuvan jonkin katastrofin ja Saarilahden suunnitelmien menevän mönkään. Siihen on tietysti päällimmäisenä syynä yllätyksellisyyden tuntu, mutta myös se, että Saarilahti osoittautuu käytökseltään itsekkääksi ja omia huvejaan muiden kustannuksella toteuttavaksi ihmiseksi. Saarilahden epäinhimillisyys on niin luotaantyöntävää, että lukija ei voi haluta hänelle kovin onnellista loppua.

Saarilahden ja Häkkisen lisäksi kirjassa seikkailevat vanhempi mies Mäkelä, tämän esimies Kuosmanen, sukeltaja ja kansantieteilijä Helena, erakoitunut mies Rajala sekä kuvanveistäjä Kaarela. Näiden lisäksi taustalla häärivät sukeltajaksi kutsuttu mies sekä paloviinan keittäjät Urho ja Topi. Kertojina tarinassa käytetään kolmea henkilöä. Mäkelä on kirjan aloittaja; Hän tulee saarelle Saarilahden ja Kuosmasen helikopterikyydillä, ja perille saavuttuaan seikkailee Kaarelan kanssa. Mäkelä on viettänyt lapsuutensa saarella ja hänen on tarkoitus olla luomassa teemapuistoon oikeanlaista entisöityä ympäristöä. Toisena kertojana tulee Helena, joka tutkii uponnutta kylää kansantieteilijän ammattitaidolla. Helena on Saarilahden pestaamana tehtävässään. Helena ja sukeltaja päätyvät moniin kirjan tapahtumiin yhdessä. Kuosmanen saa kolmantena kertojana oman näkökulmansa esille. Hän ja Saarilahti ovat yksi kirjan muodostamista henkilöpareista. Kuosmasen kerronnan kautta ilmenee lukijalle tietoa Saarilahden olemuksesta. Neljäs kertojantapainen on mysteeriääni siellä täällä lukujen välissä. Äänen lähdettä ei paljasteta kuin vasta kirjan loppupuolella. Mysteeriäänen omistajaa voi kuitenkin arvailla.

Helmenä kirjassa olivat kertomukset menneiltä ajoilta, joissa milloin vietiin lastia Pietariin laivalla tai milloin pidettiin punatulkkua joulukuusessa. Välillä sai lukea tarinaa siitä, kuinka Rajalasta tuli erakko tai mitä Mäkelä oli nuoruudessaan touhunnut. Kaikkine vanhahtavine tapoineen oli viehättävää liikkua erilaisissa ajoissa ja kohtaloissa. Nuo tarinat toivat syvyyttä ja uskottavuutta kirjan hahmoihin sekä ympäristöön. Nykyhetken runsas pajukko villilampaineen oli myös niin outo paikka, että siitä oli lähes pakko lumoutua.

Lainaan kirjasta katkelman kohtauksesta, jossa erakko Rajala on kaksi vuotta sitten joutunut pieneen onnettomuuteen:
"Rajala kulki seitsenmetrinen vapa olalla pitkin niittyä voimalinjaa kohti. Oli helteinen ilma ja yhtäkkiä Rajalan ympärillä alkoi salamoida. Lieskat löivät Rajalan päälaelta ja hartioista ja näytti, että se nousee vaaksan verran ilmaan. Urho ja Topi olivat paikalla. Rajalan naama oli muuttunut sinertävän kalpeaksi ja verisuonet olivat erottuneet otsalla ja ohimoissa kuin marmorin koukerot. Kuului ritisevää ääntä ja ilmassa oli palaneen lihan käry.
Urho ja Topi luulivat, että nyt tuli Rajalalle noutaja. Mutta ei se kuollut. Silmät vain kääntyivät ympäri ja kieli roikkui ulkona suusta kuin kirkon seinästä revityllä Saatanalla. Koko mies oli ikään kuin kiedottu häälyvään siniseen huntuun, josta loimahteli välillä kirkkaita liekkejä. Rätisi ja ritisi. Kauheinta olivat kuitenkin äänet, joita Rajalan suusta tuli. Sieltä tuli vieraita kieliä solkenaan. - - Ukot olivat langenneet maahan Rajalan edessä eivätkä uskaltaneet lähestyä tai puhutella."
Ai niin, paloviinaahan kirjassa juodaan ja olan takaa, kuten Suomessa tapoihin kuuluu.


Kirjailija: Hannu Raittila
Suomenkielinen alkuteos: Atlantis, 2003
Kustantaja: WSOY 
Painopaikka: WS Bookwell Oy, Juva, 2003
Sivuja: 344