 |
Romaani on siitä kummallinen kaiken muun lukemani joukossa, että en löytänyt kirjasta punaista lankaa - alku ja loppu kohtasivat ja sulkivat tarinan, mutta sen välissä esitellyt henkilöt, heidän menneisyytensä sekä nykyiset tapahtumat heidän ympärillään eivät tuntuneet yhdistyvän juuri missään. Tämä punaisen langan puuttuminen ei lukuelämystä häirinnyt, päinvastoin se avasi edessäni maiseman, jota en voinut arvaillen itse täydentää, vaan minun täytyi odottaa, että kirjailija näyttää tien.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Helsinkiin sekä maaseutuun Helsingin tuntumassa. Tarina alkaa esitellen 16-vuotiaan Eilan, kauppiaspariskunnan tyttären, joka nousee vanhemman poikakaverinsa Einon autoon. He lähtevät ostamaan pukuliikkeestä Einolle pukua. Eino on taksikuski, joka asuu Katajanokalla tädiltä perimässään asunnossa. Einolla on kolme alivuokralaista, Kosonen, Pena ja Kauko, jotka jakavat yhteisen huoneen. Kaukon edesottamuksia seurataan teoksen alkupuolella, mutta Kauko jää tämän jälkeen sivuun juonenkulusta. Teoksen tapahtumat sijoittuvat kolmeen perättäiseen vuorokauteen, joista ensimmäinen yö ja tätä seuraava päivä ovat tärkeimmät. Suurin osa kirjasta keskittyy Einon taksikeikkaan kyydissään insinööri ja kirjailija, lempinimiltään Reiska ja Immu. Nämä suuntaavat yötä vasten taiteilija Otto Kukkakosken luokse maaseudulle. Kukkakosken naapurissa asuvat vanhatpiiat Kaisa ja Maija, jotka huolehtivat yksinasuvasta Kukkakoskesta. Kirjan lopussa, Kukkakosken itsemurhan jälkeen, käydään sairaalassa ja poliisin kuulusteltavana. Kirja loppuu siihen, että yli vuorokauden pituisen seikkailun jälkeen Einon kyytikeikka on päättynyt ja hän palaa Helsinkiin. Eino koputtaa heti aamusta Eilan asunnon oveen ja pyytää Eilan isältä lupaa mennä Eilan kanssa naimisiin.
Helsinkiä kuvaillaan kirjassa upeasti. Tutut paikat vilahtelevat tekstissä, mutta 1960-luvun tyyliin. Tämä tekee lukemisesta elämyksen. Kaupan päälle tulevat 60-luvun suomalaiset tavat, ajatusmaailma ja yhteiskunta. Viinaa saa vain säännöstellysti, kaupat ovat vanhanaikaisia pieniä puoteja, autotiet kuoppaisia, sairaala löytyy melkein joka kylästä, poliisi pitää majaa maaseudun kartanossa ja esiaviollista seksiä kauhistellaan, jopa miehen ja naisen yhdessä näyttäytymistä julkisissa paikoissa ilman kihloja paheksutaan. Teos ilmentää 1960-luvun Helsingin elämää ja elämisen tahtia. Maaseudulle ominaista ovat elämän rentous ja verkkaisuus. Kirjassa on huumori läsnä sulavana arkikommelluksena. Kirjassa on hetken huumaa. Siinä on läheisyyttä, hauskuutta, rentoutta, tiukkuutta, rakkautta, juoppojen jorinoita, kinaa, kulttuuria ja ihmisten arkea. Kirjan humoristinen luonne ilmenee taiteilija Kukkakosken sanoin:
"- Mulla ei ole pöytää. Se on niin idioottimainen huonekalu, että sitä ei kestä katsella. Tuoli on hieno, kun se on hieno, mutta pöytä on idealtaan niin idioottimainen huonekalu, se on niin kuin lattiasta olisi otettu kappale ja nostettu tuohon vyön korkeudelle. Sä vaan silittelet sen reunoja käsilläs etkä muuta voi. Ja aina sä lyöt varpaasi sen jalkoihin."
Kirjan mielenkiintoisin asia on sen moninaisuus. Mitään vastaavaa en ole aiemmin lukenut. Teoksessa on nykyhetken tapahtumien lisäksi muistelmia, etenkin sotamuistelmia. Yhdessä kohden taiteilijan henkilöhahmo lukee kirjoittamansa novellin - tarinan sisällä on tarina. Eino taas saa käsiinsä kirjenipun, jossa on taiteilijan eräältä naiselta vastaanottamat kirjeet, ja Eino lukee nuo kirjeet. Jälleen on kirjallinen tuotos kirjallisen tuotoksen sisällä. Tarinassa kerrotaan myös millaista unta henkilöt ovat nähneet. En muista koskaan lukeneeni romaania, jossa olisi niin seikkaperäisesti unia kerrottu. Kirjailijan täytyy pureutua henkilöhahmoon niin syvällisesti, että tämän erikoiset unet voi liittää hahmon sen hetkiseen valveilla tapahtuvaan elämään.
Kirjan kerronta on sellaista, että lukijan täytyy huomata epäsuoria ilmaisuja pysyäkseen kärryillä - mistä henkilöt puhuvat ja mitä tapahtuu. Tästä hyvä esimerkki on taksissa istuvien insinöörin ja kirjailijan keskustelu. Katkelman aloittaa insinööri: "Ajattele nyt, samalla kohtaa tien vieressä on sama tyttö joka ilta lypsyllä. Kaveri vilkuttaa sille kättään, kun ajaa ohi. - Mutta älä sinä vilkuta. - Sattuiko. Ihan totta, sattuiko silmään? - Se on vielä minulla, jatka jatka." Insinööri sohaisee kirjailijaa silmään kertoessaan juttuaan, mutta ihan suoraan sitä ei sanota. Tämä on siis tarinan kerronnassa olennainen tyyli. Kirjassa viitataan henkilöihin monesti sanalla 'se', mikä myös poikkeaa tavanomaisesta kirjoitustyylistä.
Romaani on lukuelämykseltään kuin monta kirjaa ja toisaalta vain kuin yksi kirja. Tämän teoksen monipuolisuus ja erikoislaatuisuus vakuutti kirjailijan persoonallisesta tyylistä. Loppuun vielä sotamuistelujen lomasta katkelma, joka sai nauramaan:
"Väki katsoi parakin ikkunoista, mutta ei tullut pihalle vastaan, Huuskonen tuli. Se ei puhunut mitään, katseli vain, kun me nostettiin kompressori alas. Se näytteli kädellä noin, alas alas, stop jo riittää, maa tuli vastaan. Sillä oli mennyt se veriin, se näyttäminen. Sitä luultiin kuuromykäksi, kun se näytteli aina käsillään eteenpäin, taaksepäin, seis, ylöspäin, alaspäin, ylösalaisin ja ylös ja alas niin kuin Jaakobin unessa menivät enkelit niitä tikkaita. Yksi poika ei käsittänyt, mitä tarkoittaa ylös ja alas, se tajusi, että ne enkelit menivät ylösalaisin. Kun opettaja käski meidän piirustustunnilla piirtää Jaakobin unen, se piirsi ne enkelit sinne tikkaiden alapuolelle pää alaspäin, jalat pystyssä, mutta siivet oikein päin."
Kirjailija: Veijo Meri, 1963
Painopaikka: Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2008
Sivuja: 462
