Punainen viiva – Ilmari Kianto

Ilmari Kiannon romaani Punainen viiva ilmestyi vuonna 1909. Teos vie lukijan matkalle Suomen historiaan, vuosien 1906-1907 väliselle ajalle, jolloin Suomessa äänioikeus laajennettiin koskemaan kaikkia kansalaisia.

Nyt naisilla ja säätyyn kuulumattomilla oli oikeus äänestää, ja teoksen nimen mukaisesti punainen viiva oli se merkki, joka äänestyslipukkeeseen vedettiin.

Todellista historianaikaa kuvataan kirjassa fiktiivisen tarinan kautta, ja tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat kaukaisen kirkonkylän tienoille. Noin päivän suksimatkan päässä kirkonkylästä asustaa köyhä Romppasen perhe Korpiloukon mökissä. Metsän keskellä lähellä Venäjän rajaa tönöttävän mökin asukkaisiin kuuluvat Topi-isä ja Riika-äiti viiden lapsensa kanssa. Heidän lähimmät naapurinsa ovat muutaman tunnin suksimatkan päässä.

Topi-isän sanoin "Soli-sali-ratti" eli sosiaalidemokratia on myös vahvasti läsnä teoksessa. Sosiaalidemokraattinen puolue on köyhän puolella ja pyrkii uudistamaan oloja Suomessa. Kirjassa sosiaalidemokraattisen puolueen edustajat käyvät kaukaisimmassakin kylässä nostattamassa köyhän, säätyihin kuulumattoman kansan sekä hameväen mielen kohti uudistusta. Puolue saarnaa epäoikeudenmukaisuudesta, jota Suomen köyhät ovat tähän asti kokeneet, ja kiihottaa kansaa yhdistymään herroja vastaan. Kirkon vääränlaisen auktoriteetin ja hartaan virrenveisuun sijaan kansa kootaan nyt sosiaalidemokraattien punaisen lipun alle, jossa lukee teksti: "Köyhälistö valtaasi nouse!" Virsien sijaan leviää kansan tupiin tulipunakantinen Työväen Laulukirja, josta esimerkiksi Työväen suomalaista marssia lauletaan.

Romaanin juoni alkaa itärajalta kertomuksella karhun laittautumisesta talviunille lähelle Korpiloukon mökkiä. Tämän jälkeen tutustutaan Korpiloukon asukkaisiin ja elämään - päästään kauhistelemaan millaisessa puutteessa, kuoleman partaalla, jotkut joutuvat sinnittelemään. Topi-isän lähdettyä ruoanhakureissulle kaukaiseen kirkonkylään hän päätyy suutari Raappanan mökkiin kuuntelemaan ensimmäistä kertaa sosiaalidemokraattien kokousta. Tuossa kokouksessa äänioikeuden laajenemisen myötä tehdään työtä kaikkien köyhien houkuttelemisesta äänestyspaikoille tulevissa vaaleissa, ja toki äänestämään sosiaalidemokraatteja. Topi vie uutiset muutosten tuulista kotimökkiin, jossa vaimo Riika ihmettelee niiden paikkansapitävyyttä. Miestään sivistyneempänä naisena Riika on utelias, ja seuraavalle ruoanhakureissulle lähteekin miehensä sijaan Riika. Riika osallistuu omalla reissullaan sosiaalidemokraattien kokoukseen, jossa hänelle selkeytyy, mitä Topi soli-sali-ratilla tarkoitti. Agitaattori pitää pitkän, vaikuttavan, populistisen puheen, jolla saa viimeisenkin läsnäolijan vakuuttuneeksi sanomastaan.

Riikan kotiinpalun jälkeen tuvassa luetaan aatteellisia lehtiä ja pohditaan tulevaa äänestystä. Äänestys on iso asia ihmisille, joilla ei ole kynää kädessä nähty ja jotka jotenkuten saattavat osata lukea. Punainen viiva, sen vetäminen, on kaikkien mielessä, ja sen tärkeyden tuntien äänestämistilanteen harjoittelu on kaiken perusta. Kirjassa kuvataan köyhän kansan harjoituksia tähän tapaan:

"Punaisen viivan vilske siis joka paikassa kummitteli, ja monet miehet metsiä hiihdellessään sitä jo sompasauvoillaan hankeen viileskelivät - samoinkuin monet vaimopuoletkin navetoissa hyöriessään sen piirtämistä aprikoivat, kirjavan lehmän kylkiä olkitukolla hangatessaan."

Äänespäivän saavuttua jalankulkijoita, hiihtelijöitä ja rekimatkaajia saapuu joka puolelta kirkonkylään omalle vaalialueelleen punaista viivaa vetämään. Topi ja Riika saapuvat hekin jännittynein mutta ylpein ajatuksin äänestyspaikalle. Riika pohtii uhoa mielessään: "Jutkautan minä punaisen viirun, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha." Työväen laulukirjan sosiaalidemokraattista henkeä nostattavia lauluja kuunneltuaan pariskunta saa riittävästi rohkeutta astua äänestyskoppiin. Punaiset viivat piirtyvät lappuihin, joskin Riikan kynä saa niin voimakkaan kohtelun, että se napsahtaa poikki. Tähän Riika toteaa: "Kyllä sen viivan pitäisi näkyä!"

Äänestyksen jälkeen tuloksia odotellaan, ja etenkin muutosta köyhän elämään: Joko nyt saisi riittävästi ruokaa ja jotain päällepantavaa? Osa Suomen kansasta pelkää Jumalan rangaistusta tottelemattomuudesta, kun osa odottaa äänestyksen olevan muutos oikeiden kristillisten arvojen suuntaan pappien ja herrojen vallan pienentyessä. Vielä on joukko niitä, jotka haluavat syrjäyttää kristilliset ohjakset kokonaan sosiaalidemokratian tieltä. Korpiloukon mökissä odotus on kova, ja muutoksia odotellessa Topi-isä on joutunut lähtemään tukkityöhön perheensä nälkäkuoleman estämiseksi. Riika-äiti hoitaa lapsia mökissä, mutta kolme heistä on niin sairaana, että kuolo korjaa kaikki kolme nopeasti. Riika jää siis odottamaan Topia palaavaksi kahden eläväisen ja kolmen ulkona hangessa kankeina ja kylminä makaavan lapsen kanssa.

Äänestystulokset eivät ehdi saapua siihen mennessä, kun karhu, joka laittoi alkusivuilla nukkumaan, herää nyt kirjan loppusivuilla talviuniltaan. Topi-isä on jo palannut työmatkaltaan ja on ulkona pilkkomassa puita. Samaan aikaan karhu tekee rytinällä aukon Korpiloukon lehmäaitaukseen ja läimäisee ainokaisen Ämmikki-lehmän kuoliaaksi. Topi juoksee kirveen kanssa karhua kohti, mutta karhun yksi sivallus riittää varmistamaan isän kohtalon. Äänestystuloksia on odottamassa enää kauhistunut äiti ja kaksi pienokaista tapittamassa pelokkain silmin mökin ikkunasta ulos.

Kirja on monella tapaa helmi, oikea aarre. Kianto on valinnut historiallisesti erittäin mielenkiintoisen aiheen. En teosta valitessani edes tiennyt, mitä kirjan nimi merkitsee, mutta nyt tiedän. Karhulla Kianto viitannee Venäjään, jonka vallan alla Suomi tuolloin äänestyksen aikana oli. Symboliikan ja historian lisäksi Kianto käyttää mahtavaa kerrontaa. Välillä saa seurata karhun mietteitä, russakkaryhmän keskustelua tai koirien haukuntaringin kehittymistä. Eläinten ajatukset ja toiminta ovat poikkeuksellinen asioiden käsittelytapa teoksessa, joka kuitenkin kertoo enimmäkseen ihmisten ajatuksista ja toiminnasta. Eläinten näkökulmasta Kianto on voinut tuoda epäsuorasti esiin mitä ympärillä todella tapahtuu. Esimerkiksi karhun mielenliikkeisiin uppoutuminen oli jännittävää sellaisenaankin, mutta lisämaustetta siihen antoi mahdollinen symboliikka. Yksi vaikuttava kohta oli myös agitaattorin puhe, joka oli useamman sivun pituinen ja vakuuttaisi varmasti edelleen jokaisen, jota köyhyys ja herrojen valta kaihertaa. Kirjan lukuelämys oli vertaansa vailla, ja olen erittäin tyytyväinen, että vähän kuin vahingossa valitsin tämän teoksen luettavakseni.

Kirjailija: Ilmari Kianto, 1909

Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2003

Sivuja: 163

Jääpeili –Aaro Hellaakoski

Aaro Hellaakosken runokirja Jääpeili julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1928 eli lähes 90 vuotta sitten. Vaikka teoksen synnystä on jo vierähtänyt paljon aikaa, runot puhuttelivat kuin ne olisi kirjoitettu juuri nyt.

Aiheet ovat aikaa kestäviä, jopa ikuisia. Niissä esiintyvät muun muassa luonto, vuodenajat, työ, rakkauden huuma, elämän jatkuminen ja kuolema. Osaan runoista on Hellaakoski käyttänyt perinteisestä visuaalisesta tyylistä poikkeavaa sommitelmaa.

Esimerkiksi runossa Sade on sade kuvattu sanalla sataa niin, että kirjaimet kulkevat ylhäältä oikeaan alaviistoon kuin sadepisaroina. Näitä sataa-sanoja on peräkkäin useita, jolloin alaspäin kulkevista sanoista muodostuu todellakin sade. Esitän tähän hahmotelman siitä, miltä edelläkuvaamani sade näyttää:

s s s s

 a a a a

  t  t  t  t

   a a a a

    a a a a

Sommitelman lisäksi runojen tehokeinoina ovat erityyliset kirjaimet hyvin vanhoista koukeroisista ja, myönnettäköön, vaikeaselkoisista kirjaimista aina tavalliseen tekstaustyyliin. Hellaakoski käyttää myös useaa erikokoista tekstiä sekä saman runon sisällä että eri runojen välillä. Runoteos on hyvin vaihteleva ulkomuodoltaan, mutta runojen sisältö on mielestäni yhteneväinen. Hellaakosken ajatus ja tyyli kulkevat runosta runoon, eikä kertaakaan tullut lukiessa mieleen, etteivät runot olisi saman miehen kynästä.

Minulle neljään osaan jaettu runokirja näyttää etenevän nuoruudesta kuoleman porteille niin aiheiden kuin ulkoisen tyylin kautta. Ensimmäisen osan runot ovat kokeilevia, juurikin ulkomuodoltaan visuaalisesti leikkisiä. Nuoruutta perustelisin myös aiheilla, jotka liittyvät paljon luontoon ja elämän ihmettelyyn. Toisessa osassa runojen ulkomuoto on tavanomainen aloittavaa runoa lukuunottamatta, ja aiheet siirtyvät rakkauden, parisuhteen ja perheen ympärille. Kolmannen osion runojen kirjoitusasu muuttuu koristeellisemmaksi ja aiheet ovat työn ja elämänviisauden siivittämiä. Viimeisessä eli neljännessä osassa runojen kirjaimet muuttuvat haastavaksi lukea - kirjoitustyyli erikoisine sanoineen on jotain muinaista. Viimeisten runojen aiheet ovat vahvasti kuoleman ympärillä.

Runoista kaksi saivat erityisesti minut pysähtymään ja ihastelemaan. Ensimmäisen osan runo Kuutamo metsässä on lumoava, ja jäin sitä maistelemaan hartaasti. Runo on seuraavanlainen:

"Alla unisen oksiston

valoa kummallista on,

metsän sisällä taikatie

ei mistään tule, ei mihinkään vie. 

Varjoni karkasi. Vailla oon

ruumista. Liuonnut kuutamoon.

Askel jää ilmaan irralleen.

Käteni koskee tyhjyyteen."

Toinen oikein makoisa runo oli teoksen viimeinen runo Hauen laulu. Nauroin sitä lukiessani ääneen ja ihmettelin, mistä tällainen runo on Hellaakoskelle syntynyt. Jos runosta haluaa hieman salaperäisen, ehkä jopa syvällisen, mutta samalla hyvin viihdyttävän, niin tämän runon tyyli toimii. Tässä siis Hauen laulu:

"Kosteasta kodostaan

nous hauki puuhun laulamaan 

kun puhki pilvien harmajain

jo himersi päivän kajo

ja järvelle heräsi nauravain

lainehitten ajo

nous hauki kuusen latvukseen

punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut

tai kävyn päästä maistanut

sen aamun kasteenkostean

loiston sanomattoman

                 kun aukoellen

                 luista suutaan

                 longotellen

                 leukaluutaan

niin villin-raskaan

se virren veti

että vaikeni

linnut heti

kuin vetten paino

ois tullut yli

ja yksinäisyyden

kylmä syli."

Kirjailija: Aaro Hellaakoski, 1928

Painopaikka: Näköisp., 2008 (Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsingissä, 1928)

Sivuja: 50

Reigin pappi – Aino Kallas

Aino Kallaksen romaani Reigin pappi julkaistiin vuonna 1926. Tarina kertoo Reigiin Hiidenmaalle papiksi päätyneen Paavali Lempeliuksen elämästä. Se on melko traaginen ja vähäeleinen kasvutarina miehestä, joka joutuu koettelemuksiin kuin Vanhan testamentin Job, saamatta kuitenkaan kärsimystensä korvaukseksi mitään. Lempelius elää 1500-luvun loppupuolelta 1600-luvun jälkipuoliskolle Ruotsin valtakunnassa. Kertomuksen alkaessa Ruotsi on ottanut hiljattain hallintaansa Viron, ja tarina sijoittuu Viron maaperään, etenkin Tallinnaan ja sieltä Reigiin. Suomi oli tuolloin myös osa Ruotsia.

Romaanin kertoja on itse Lempelius, joka kirjoittaa vanhalla iällään elämäntarinaansa, elämäkertaa. Pappi kertoo kaunistelematta ja suurentelematta elämänsä tapahtumista ja tunteista yhtä autenttisena kuin ne ovat olleet kokemisen hetkellä. Kirja ei ole sisällöltään kevyt, eikä loppukaan ole mitenkään mieltä ylentävä. Lukijana tuli olo, että miten turhaa voi ihmisen elämä olla - sitä se osaltaan kai onkin kaiken lopussa.

Pappi syyttää ankeaa kohtaloaan siitä, että on syntynyt Skorpiooni-horoskooppimerkin alla. Horoskooppimerkki on laatinut hänen surkean kohtalonsa. Tämä on asia, johon Lempelius palaa useasti - voivottelemaan syntymänsä hetkeä. Muutoin pappi uskoo ja luottaa Jumalaan, että Jumala antaa sen osan ihmiselle kuin hyväksi näkee, ja on vakaasti kiinni kirkon käsityksissä ja pyrkii itse elämään uskonsa mukaista elämää. Lempeliuksesta tuli pappi oman isänsä vuoksi, sillä isä oli pappissäätyä ja isän viimeisenä toiveena oli, että poika jatkaa samoja jalanjälkiä. Lempeliukselle hengellisen kaitsijan ura ei ollut mitenkään itsestäänselvyys sotilaallisen ulkonäkönsä sekä kiivaan ja äkkipikaisen luoteensa vuoksi.

Lempelius saa papintöitä Tallinnasta ja muuttaa sinne kauniin, kuuliaisen ja kovin rakkaan Catharina-vaimonsa kanssa. Vaimon tärkeydestä kertoo katkelma:

"Sillä tämä vaimo oli minulle minun taivaani ja minun ilmani, minun pilveni ja minun merenpeilini, ja minä olin, - häpiä tunnustaa, - asettanut autuuteni ankkurin häneen enkä ijankaikkisen elämän toivoon."

Lapsia heille siunaantuu kaksin kappalein, tyttö Hebla ja poika Antero. Perhe asuu viehättävässä talossa Tallinnan Vanhassa Kaupungissa. Kaikki näyttää sujuvan paremmin kuin voisi kuvitella, mutta sitten sattuu tapaturma, jossa korkeasäätyinen oppilas kuolee ja Lempeliusta syytetään murhasta. Pyövelin kohtaaminen  vältetään, mutta murhamiehen leima jää Lempeliuksen otsaan. Pappi irtisanotaan virastaan ilman perusteluja, ja hän joutuu perheineen muuttamaan Tallinnan köyhälistöalueelle.

Jotta Lempeliuksen elämä ei olisi liian helppoa, niin rutto iskee jälkikasvuun ja molemmat lapset menehtyvät. Pieni pilkahdus toivoa annetaan, kun Lempelius saa töitä Reigistä, meren ääreltä. Vaimonsa kanssa pappi muuttaa tuonne syrjäiseen ja karuun paikkaan, jossa taikausko on valloillaan. Vaimolle Reigi näyttäytyy vankilana, jossa kaipaus kaupunkiin syvenee päivä päivältä. Sitten papin avuksi lähetetään Diaconus Jonas Kempe, jonka rakkaus syttyy kaunista, nuorta papin vaimoa kohtaan - eikä roihahtanut rakkaus ole yksipuolista. Eräänä talvisena päivänä rakastavaiset pakenevat yhdessä, mutta oikeusvalta saa heidät lopulta kiinni. Tuon maailmanajan mukaan teloitus on paikallaan, joten tällä kertaa pyöveliltä ei vältytä.

Lempelius on päälle 50-vuotias, kun hän näiden koettelemusten myötä ymmärtää, että tästä edes hänestä tulee hyvin yksinäinen mies. Vihan ja katkeruuden kanssa pappi laittaa itsensä alttiiksi kaikkeen mahdolliseen vaaraan etsien kuolemaa:

"Kuolemantarve oli minussa väkevä ja kaikkivaltias kuin on unentarve. Mutta vaikka minä näin alati itseni vaaroille alttiiksi annoin, pysyin minä kuitenkin yhtä vahingoittumattomana kuin profeetta Daniel jalopeurain luolassa elikkä kolme miestä Sadrach, Mesech ja Abednego, pätsissä."

Noin 70-vuotiaana Lempelius kohtaa todellisen kuolinkamppailun hylkeen kanssa, mistä selvittyään tuo kokemus herättää hänet siihen, ettei hän janoakaan kuolemaa niin ahnaasti kuin on kuvitellut. Kokemus antaa papille myös kimmokkeen muutokseen - Lempelius alkaa etsimään itsestään anteeksiantoa häntä vastaan rikkoneille. Korkeassa iässä, yli 90-vuotiaana, Lempelius on löytänyt rauhan. Hän on muuttunut kiivaasta rauhalliseksi ja viha on kaikonnut mielestä.

Kirja todellakin näyttää yhden miehen elämänmittaisen kamppailun sisimpänsä kanssa. Mitä jää jäljelle, kun kaikki ympäriltä viedään? Miten elää, kun ei löydy syytä elää? Lopulta kaikki ovat melko yksin itsensä kanssa - Lempelius vain joutuu kohtaamaan itsensä äärimmäisellä tavalla, jota ei soisi kenenkään kokevan.

Kirjassa tuli vastaan joitakin menneeseen aikaan liittyviä asioita, joita oli mielenkiintoista poimia varsinaisen tarinan lomasta. Yksi tällainen katkelma kertoo hieman oudolta kuulostava tavasta, joka jopa Korkiassa Oikeudessa hyväksyttiin. Tässä katkelmassa Korkia Oikeus käsittelee Lempeliuksen syytettä murhaan liittyen ja Oikeus päättää käyttää syyllisyyden tai syyttömyyden todistamiseen hieman erikoista menetelmää:

"Silloin yksi Raatiherroista sanoi: Tuokaa toki vainaja tänne ja asettakaa hänet vastatusten syytetyn kanssa, että mitämaks veri alkaa tiukkua haavasta, jos hänet murhamieheksi löyttäisiin. Sillä niin kuin jo Vincentius sanoo, tartuttaa murhamiehen henki haavan, niin että se itseensä ilmaa imee. Mutta koska samainen murhamies ohitse kulkee, niin vedetään tartutettu ilma ulos haavasta yhdessä veren kanssa. Ja tämä veri on niin kuin murhatun huuto maan alta, jolla murhamiestänsä syyttää. Tämä neuvo kelpasi Korkialle Oikeudelle, ja niin tuotiin kuolleen pojan ruumis Oikeuden huoneeseen ja asetettiin paareilla minun eteeni."

Kirjailija: Aino Kallas, 1926
Painopaikka: Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1995
Sivuja: 136 (270, kolmen teoksen yhteispainos)

Peiliin piirretty nainen – Veijo Meri

Peiliin piirretty nainen on Veijo Meren romaani vuodelta 1963. Kirjastossa ennen teoksen lainaamista kirjan paksuus mietitytti - mitenhän tämän lukemisen kanssa käy. Kirjan avattuani tarina hupeni sivu sivulta ja lisääkin olisin voinut tekstiä ahmia.

Romaani on siitä kummallinen kaiken muun lukemani joukossa, että en löytänyt kirjasta punaista lankaa - alku ja loppu kohtasivat ja sulkivat tarinan, mutta sen välissä esitellyt henkilöt, heidän menneisyytensä sekä nykyiset tapahtumat heidän ympärillään eivät tuntuneet yhdistyvän juuri missään. Tämä punaisen langan puuttuminen ei lukuelämystä häirinnyt, päinvastoin se avasi edessäni maiseman, jota en voinut arvaillen itse täydentää, vaan minun täytyi odottaa, että kirjailija näyttää tien.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Helsinkiin sekä maaseutuun Helsingin tuntumassa. Tarina alkaa esitellen 16-vuotiaan Eilan, kauppiaspariskunnan tyttären, joka nousee vanhemman poikakaverinsa Einon autoon. He lähtevät ostamaan pukuliikkeestä Einolle pukua. Eino on taksikuski, joka asuu Katajanokalla tädiltä perimässään asunnossa. Einolla on kolme alivuokralaista, Kosonen, Pena ja Kauko, jotka jakavat yhteisen huoneen. Kaukon edesottamuksia seurataan teoksen alkupuolella, mutta Kauko jää tämän jälkeen sivuun juonenkulusta. Teoksen tapahtumat sijoittuvat kolmeen perättäiseen vuorokauteen, joista ensimmäinen yö ja tätä seuraava päivä ovat tärkeimmät. Suurin osa kirjasta keskittyy Einon taksikeikkaan kyydissään insinööri ja kirjailija, lempinimiltään Reiska ja Immu. Nämä suuntaavat yötä vasten taiteilija Otto Kukkakosken luokse maaseudulle. Kukkakosken naapurissa asuvat vanhatpiiat Kaisa ja Maija, jotka huolehtivat yksinasuvasta Kukkakoskesta. Kirjan lopussa, Kukkakosken itsemurhan jälkeen, käydään sairaalassa ja poliisin kuulusteltavana. Kirja loppuu siihen, että yli vuorokauden pituisen seikkailun jälkeen Einon kyytikeikka on päättynyt ja hän palaa Helsinkiin. Eino koputtaa heti aamusta Eilan asunnon oveen ja pyytää Eilan isältä lupaa mennä Eilan kanssa naimisiin.

Helsinkiä kuvaillaan kirjassa upeasti. Tutut paikat vilahtelevat tekstissä, mutta 1960-luvun tyyliin. Tämä tekee lukemisesta elämyksen. Kaupan päälle tulevat 60-luvun suomalaiset tavat, ajatusmaailma ja yhteiskunta. Viinaa saa vain säännöstellysti, kaupat ovat vanhanaikaisia pieniä puoteja, autotiet kuoppaisia, sairaala löytyy melkein joka kylästä, poliisi pitää majaa maaseudun kartanossa ja esiaviollista seksiä kauhistellaan, jopa miehen ja naisen yhdessä näyttäytymistä julkisissa paikoissa ilman kihloja paheksutaan. Teos ilmentää 1960-luvun Helsingin elämää ja elämisen tahtia. Maaseudulle ominaista ovat elämän rentous ja verkkaisuus. Kirjassa on huumori läsnä sulavana arkikommelluksena. Kirjassa on hetken huumaa. Siinä on läheisyyttä, hauskuutta, rentoutta, tiukkuutta, rakkautta, juoppojen jorinoita, kinaa, kulttuuria ja ihmisten arkea. Kirjan humoristinen luonne ilmenee taiteilija Kukkakosken sanoin:

"- Mulla ei ole pöytää. Se on niin idioottimainen huonekalu, että sitä ei kestä katsella. Tuoli on hieno, kun se on hieno, mutta pöytä on idealtaan niin idioottimainen huonekalu, se on niin kuin lattiasta olisi otettu kappale ja nostettu tuohon vyön korkeudelle. Sä vaan silittelet sen reunoja käsilläs etkä muuta voi. Ja aina sä lyöt varpaasi sen jalkoihin."

Kirjan mielenkiintoisin asia on sen moninaisuus. Mitään vastaavaa en ole aiemmin lukenut. Teoksessa on nykyhetken tapahtumien lisäksi muistelmia, etenkin sotamuistelmia. Yhdessä kohden taiteilijan henkilöhahmo lukee kirjoittamansa novellin - tarinan sisällä on tarina. Eino taas saa käsiinsä kirjenipun, jossa on taiteilijan eräältä naiselta vastaanottamat kirjeet, ja Eino lukee nuo kirjeet. Jälleen on kirjallinen tuotos kirjallisen tuotoksen sisällä. Tarinassa kerrotaan myös millaista unta henkilöt ovat nähneet. En muista koskaan lukeneeni romaania, jossa olisi niin seikkaperäisesti unia kerrottu. Kirjailijan täytyy pureutua henkilöhahmoon niin syvällisesti, että tämän erikoiset unet voi liittää hahmon sen hetkiseen valveilla tapahtuvaan elämään.

Kirjan kerronta on sellaista, että lukijan täytyy huomata epäsuoria ilmaisuja pysyäkseen kärryillä - mistä henkilöt puhuvat ja mitä tapahtuu. Tästä hyvä esimerkki on taksissa istuvien insinöörin ja kirjailijan keskustelu. Katkelman aloittaa insinööri: "Ajattele nyt, samalla kohtaa tien vieressä on sama tyttö joka ilta lypsyllä. Kaveri vilkuttaa sille kättään, kun ajaa ohi. - Mutta älä sinä vilkuta. - Sattuiko. Ihan totta, sattuiko silmään? - Se on vielä minulla, jatka jatka." Insinööri sohaisee kirjailijaa silmään kertoessaan juttuaan, mutta ihan suoraan sitä ei sanota. Tämä on siis tarinan kerronnassa olennainen tyyli. Kirjassa viitataan henkilöihin monesti sanalla 'se', mikä myös poikkeaa tavanomaisesta kirjoitustyylistä.

Romaani on lukuelämykseltään kuin monta kirjaa ja toisaalta vain kuin yksi kirja. Tämän teoksen monipuolisuus ja erikoislaatuisuus vakuutti kirjailijan persoonallisesta tyylistä. Loppuun vielä sotamuistelujen lomasta katkelma, joka sai nauramaan:

"Väki katsoi parakin ikkunoista, mutta ei tullut pihalle vastaan, Huuskonen tuli. Se ei puhunut mitään, katseli vain, kun me nostettiin kompressori alas. Se näytteli kädellä noin, alas alas, stop jo riittää, maa tuli vastaan. Sillä oli mennyt se veriin, se näyttäminen. Sitä luultiin kuuromykäksi, kun se näytteli aina käsillään eteenpäin, taaksepäin, seis, ylöspäin, alaspäin, ylösalaisin ja ylös ja alas niin kuin Jaakobin unessa menivät enkelit niitä tikkaita. Yksi poika ei käsittänyt, mitä tarkoittaa ylös ja alas, se tajusi, että ne enkelit menivät ylösalaisin. Kun opettaja käski meidän piirustustunnilla piirtää Jaakobin unen, se piirsi ne enkelit sinne tikkaiden alapuolelle pää alaspäin, jalat pystyssä, mutta siivet oikein päin."

Kirjailija: Veijo Meri, 1963

Painopaikka: Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2008

Sivuja: 462

Tabu – Timo K. Mukka

Tabu on kertomus äidistä ja tyttärestä, molempien rakkaudesta samaa miestä kohtaan. Timo K. Mukan romaani vie aikaan ennen sisävessoja, sähkölamppuja ja autoja. Äiti asuu tyttärensä Milkan kanssa pienessä suomalaisessa kylässä. Milkan isä menehtyi tytön ollessa kuusivuotias, joten talossa ei ole vuosiin ollut miestä. Kylään muuttaa vieras mies, Ojanen, jota Kristus-Perkeleeksikin kutsutaan. Mies auttaa äitiä ja tytärtä heinänteossa kesäisin. Tapahtumat lähtevät liikkeelle heinäpellolta Milkan ollessa 13-vuotias.

Kirjan tarina etenee tytön silmin kerrottuna. Milka on mieleltään vielä viaton, mutta kasvamassa hetki hetkeltä nuoreksi naiseksi. Tytön kuvaillessa pohdintoja kokemastaan, kuulemastaan sekä näkemästään lukija voi tehdä johtopäätöksiä ymmärtäen paljon enemmän kuin tyttö itse ymmärtää. Tyttö on rakastunut Kristus-Perkeleeseen, ja heinäpellolla töiden päätteeksi Milka telmii K-P:n kanssa, kun äiti on lähtenyt keittämään kahvia kotiin. Mies sanoo, että Milka on liian iso tyttö telmimään, mutta ei pysty lopulta kieltäytymäänkään. Tilanne päätyy seksuaalisiin tekoihin, joskin Milka on yhä neitsykäinen heinäpellon tapahtumien jälkeen. Jotain viattomuudessa särkyy, ja häpeä tapahtumista iskee Milkan mieleen. Tämä ei estä sitä, että Milka on täysin rakastunut tuohon tummaan, komeaan mieheen, ja tyttö hakeutuu miehen lähelle tilaisuuden tullen. Heinäpellon työt jatkuvat muutaman päivän kuluttua heinien viemisellä latoon. Tuolloin töiden päätteeksi käydään ladossa seuraavanlainen keskustelu Milkan ja K-P:n välillä:

"- Saat tehdä minulle niin kuin silloinkin…, sanoin hänelle kuiskaten. Mutta hän nousi, hyppeli hetken polkien vimmoissaan heiniä ja meni sisään. Minä itkin heinäläjän päällä ja huusin hänelle, kun hän nyki heinänkulmuja vaatteistaan portailla: - Etkö yhtään välitä minusta? - - Kristus. Odota! – Minä tulen sinun vaimoksesi. En välitä Laanilan Aunosta, sanoin kun hän pysähtyi. - - Pikku Milka, sinä olet niin nuori…liian nuori mennäksesi naimisiin kanssani. Et vielä viiteen, kuuteen vuoteen edes pääsisi avioliittoon…siihen mennessä mielesi kyllä muuttuu. Löydät toisen, hyvän miehen. Ymmärrät sen kyllä, kunhan kehityt naiseksi. Ja vaikka mielesi ei muuttuisikaan…en minä sinua halua. Minä elän niin kuin olen elänyt tähänkin asti…naimattomana."

Vuosi vierähtää seuraavaan kesään, kunnes Milka ja Kristus-Perkele jälleen kohtaavat. Tänä kesänä tapahtuukin jo miehen omasta aloitteesta ja halusta enemmän, ja Milka ei enää ole neitsykäinen. Kesästä talveen K-P käy enemmänkin äidin ja tyttären luona, on usein öitä saunakammarissa ja myöhemmin uudessa huoneessa, jota mies rakentaa Milkalle. Tällä aikaa selviää lukijalle, että äidillä ja Kristus-Perkeleellä on myös intiimi suhde, ja he nauravat ja viihtyvät yhdessä. Kevättalvella huoneen valmistuttua K-P majailee enemmän omassa tuvassaan ja Milka käy usein hiihtäen tämän luona kylässä. Voinet arvata, mitä he puuhailevat. Kevään tultua ja Milkan 15-vuotissyntymäpäivän lähestyessä Kristus-Perkele pyytää Milkaa tulemaan käymään, jotta voi antaa tälle lahjan. Tuona päivänä, miehen tuvassa, käydään Milkan ja Kristuksen viimeinen keskustelu:

"- Milka, sano minulle…vieläkö veri tulee sinusta? – Ei enää, minä vastasin hänelle hymyillen. – Etkö ole siitä iloinen? – Olen , olen, Milka pieni…et tiedä sitä. Hän ei tunne sitä…, puhui Kristus-Perkele ikään kuin jollekin muulle kuin minulle. Hän tuli päälleni, otti minut taas, mutta hänen kasvonsa eivät olleet iloiset, vaan surulliset ja pelko näkyi hänen silmistään. Minulle hän oli hellempi kuin koskaan."

Tämän illan jälkeen mies lähtee, katoaa vieden lainahevosenkin mukanaan. Milkan äiti oli ehtinyt toivoa Ojasesta aviomiestä itselleen, kuinka kätevä käsistään ja hieno mies hän oli. Äiti masentuu eikä hymyä ole enää hänen kasvoillaan. Asiat mutkistaa sekin, että yhtenä kesäisenä päivänä äiti tajuaa Milkan olevan raskaana. Tällöin äidin suhtautuminen tyttäreensä jää etäämmäksi – hän katsoo kummeksuen tytärtään. Kirja ei pureudu usein äidin mietteisiin, mutta väläyttää niistä jotain. Lukija voi vain kuvitella, miltä tuntuu tajuta, että vaikka tytär väittää kiven kovaan olevansa neitsykäinen, sisimmässään äiti tietää, että tämä valehtelee. Äiti tajuaa myös, että lapsi on Kristus-Perkeleen, miehen, jonka kanssa hän olisi toivonut naimisiin. Kaiken tämän lisäksi Milka päättää, syystä jota en lukijana saanut varmasti selville, kosia 60-vuotiasta, huonosilmäistä leskikanttoria. Milkalla olisi ollut vaihtoehtona suostua vaimoksi Milkaan umpirakastuneelle kauppiaan pojalle Auno Laanilalle. No, vanha kanttori on hyvin mielissään Milkasta ja ottaa tämän vaimokseen välittömästi, kunhan Milka on saanut käytyä rippikoulun tuona samaisena kesänä. Kanttori on myös aivan onnessaan lapsesta, jonka vanhalla iällään saa. Hän ei ollut saanut omia lapsia edesmenneen vaimonsa kanssa, joten Milkan kantama lahja on suuri siunaus – kanttori pitää Milkan kantamaa lasta heti omanaan.

Mielestäni on kaunis ajatus, että niin kauppiaan poika kuin kanttorikin, molemmat menisivät naimisiin tytön kanssa, joka on raskaana vieraalle miehelle. Tämä tuskin oikeasti olisi tuona aikana ollut kovin suotavaa. Pahansuopaisia juorujakaan ei kylällä ilmeisesti liiku, vaan kaikki tapahtuu aika lailla omalla painollaan, ja se, mikä eteen tulee, hyväksytään. Ikävä kyllä, Milkan äiti sekoaa lopullisesti Milkan ja kanttorin mentyä naimisiin. Kanttori oli aiemmin kosinut äitiä, mutta tämä oli kieltäytynyt K-P:een vuoksi. Kaiken lisäksi äiti itse oli elätellyt toiveita lapsesta Kristus-Perkeleen kanssa, mutta kaikki mahdolliset tulevaisuudennäkymät valuivat häneltä ohi. 40-vuotiaana äiti siis joutuu horjuneeseen mielentilaan, jossa elää lopun elämänsä. Milka taas elää elämäänsä aina kaivaten Kristus-Perkelettä.

Pakko myöntää, että tästä kirjasta tuli lähinnä hyvä mieli. Ei siksi, että se olisi ollut helppo ja hauska, vaan siksi, että kohdatut tilanteet otetaan osana elämää, niitä ei voivotella jatkuvasti eikä niistä tehdä liian suuria mörköjä. Ajattelin, että kirjan nimi Tabu näkyisi jotenkin kauhisteltavana tarinassa, mutta liian nuorena, naimattomana raskaaksi tullut tyttö sai lopulta ihan normaalin elämän. Ei varattomalla, isättömällä, pienen kylän tytöllä tuohon aikaan muutenkaan helppoa ollut, joten aika hyvin tässä mielestäni kävi. Kanttorikin on onneksi hyväsydäminen mies.

Kirjan lopussa on lyhyempi tarina - Sankarihymni. Se vie lukijan sodan jälkeiseen Norjan kylään, jossa miehuuden osoittavien yritysten jälkeen epäonnistumiset lannistavat nuoren sotasankarin, jolloin tämä hukuttautuu. Tarinan valokeila kohdistuukin itsemurhaan, siihen johtaneisiin syihin, ei niinkään henkilöihin. Tabu lienee sopiva sana myös itsemurhan käsittelyyn.

Kirjailija: Timo K. Mukka, 1965

Painopaikka: Gummerus Oy, Jyväskylä 1979, 5.painos

Sivuja: 162

Papin perhe – Minna Canth

Näytelmä Papin perhe teki minuun lukijana välittömän vaikutuksen. Ihan alkulehdeltä asti tarinan elävyys sai minut tempaistua mukaansa. Edessä ei ollutkaan vanhanaikaista jaarittelua ja pysähtyneitä hetkiä, vaan tarinassa on koko ajan liikettä ja mielenkiintoisia vuoropuheluita. Puhetyyli on yli sadan vuoden kuluessa ehtinyt muuttua melko paljon, mutta kirjan puhe on hyvin ymmärrettävää ja se tekee näytelmästä vain mielenkiintoisemman. Kirja oli nopeasti luettu ja lisää jäin kaipaamaan. Paras lukemani draama tähän mennessä.

Minna Canthin vuonna 1891 kirjoittama draama kertoo Pastori Henrik Valtarin perheestä. Näytelmä keskittyy perheväen keskinäisiin suhteisiin, jotka ilmentävät teoksen syntyajankohdan todellisia yhteiskunnan ääniä. Pastori on kovin jyrkkä ja määrätietoinen hahmo, jonka rautaista mieltä pehmittää kuitenkin isän rakkaus lapsiaan kohtaan. Pastorin vaimo Elisabeth on lempeä, hyväsydäminen ja oikeudenmukainen henkilö, joka nuhtelee kolmea lastaan tarvittaessa, mutta antaa heille myös vapautta. Jussi ja Hanna ovat perheen vanhimmat lapset, ja he elävät yhteisessä asunnossa Helsingissä. Hanna opiskelee jatko-opistossa aloittaen kesän jälkeen viimeistä vuottaan. Jussi on ylioppilas ja hänellä on sekä kykyjä että halua päästä toimittajaksi lehteen. 17-vuotias Maiju on perheen nuorin lapsi, joka haaveilee näyttelijän urasta.

Pappi-isän ajatukset lapsiensa tulevaisuudesta poikkeavat kovin siitä, mitä lapset itse haluavat. Pastori vähättelee kumpaakin tytärtään ja pitää Hannaa kyvyttömänä hyödyntämään jatko-opiston opiskelujaan sekä kohtelee Maijua vain lapsellisena tytönhupakkona, jonka toiveet näyttelemisestä ovat kauhistuttavia. Isä aikoo lopettaa Hannan opintojen rahoituksen kesken omien aatteidensa tukemisen vuoksi, ja tästä vähättelevästä asenteesta kertoo isän ja äidin välinen keskustelu:

"Pastori: No niin, - vuosi jäljellä! Mutta mitä se häntä oikeastaan hyödyttää? Opettajan paikkaa hän tuskin saa - kilpailu on jo siksi suuri. Ja muussa tapauksessa ei hän niillä tiedoillaan tee juuri mitään.- - Elisabeth: Niin ahkera kuin hän on ollut, ja niin suurella halulla kuin hän on koettanut edistyä. Pastori: Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja - niitä häneltä puuttuu. Elisabeth: Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut."

Maijun lähdettyä vanhemmiltaan salaa Helsinkiin teatterin koe-esiintymiseen käydään vanhempien välillä keskustelua:

"Pastori: Teatteriin! Olisiko hän mennyt teatteriin, Maiju? Minun lapseni? - - Minä tuon hänet kotiin samaa kyytiä kuin hän on mennytkin. Ja sitten tulee tässä toinen kurssi. Elisabeth: Kuinka niin toinen? Pastori: Ei hellyyttä enää hiventäkään eikä heikkoutta. Kovaa kuria vain ja ankaraa silmälläpitoa. Yksin ei kaupungille milloinkaan ja lukkojen taakse, kun lähdemme kotoa."

Kylmintä kyytiä isältä saa kuitenkin perheen ainoa poika Jussi. Jussi kieltäytyy toimittamasta mitään kirjoituksia isänsä haltuun ottamaan kristilliseen Aamurusko-lehteen sekä hyppää pastorin silmissä vihollislehden, vapaa-aatteellisen Nuoren Suomen, leipiin. Pastori toteaa tiukan keskustelun päätteeksi: "Minulla ei ole enää poikaa."

Kirjan loppupuolella kaikki kolme lasta ovat lähteneet vanhempiensa luota pois. Tähän tilanteeseenhan on löydettävä syy, ja pastorin mielestä syynä on hänen oma vaimonsa huonoine ja lepsuine kasvatuksineen, eivätkä tietenkään pastorin omat jyrkät asenteet. Vanhempien keskustelu asiasta kuuluu näin:

"Pastori: - - Tarpeeksi kauvan olet sinä saanut häntä hemmotella. Nyt näet, mihin se on vienyt. Kaikki lapset olemme menettäneet. Joka ikisen! Elisabeth: Ja minuako siitä syytät? Pastori: Sinua juuri. Ellet olisi pitänyt heitä niin helpossa, vaan pienuudesta asti kasvattanut heitä kurissa ja Herran nuhteessa, ei varmaan näin olisi käynyt."

Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta näytelmä päättyy onnellisesti, väittäisin, että paljon onnellisemmin kuin todellisessa tilanteessa olisi mahdollista. Onnellinen loppu ihanteellisine ratkaisuineen on kuitenkin kaunista luettavaa ja saa hymyn huulille.

Teoksessa on hauskuutta, koomisuutta ja piilevää huumoria, jotka tuovat keveyttä raskaiden tilanteiden lomaan. Näytelmä sivuaa myös yhteiskunnan tuon ajan isoja kysymyksiä: naiskysymystä, työväenkysymystä ja yleistä äänivaltaa. Näiden lisäksi Canth nostaa esille pohdintoja vankiloiden toimintatavoista ja armeijan olemassaolosta. Näytelmä on monipuolinen. Se viihdyttää - naurattaa ja itkettää - samalla herättäen syvällisiä ajatuksia niin omasta elämästä kuin yleisellä tasolla ihmisyydestä. Ennen kaikkea näytelmä on taitavasti kirjoitettu, se on - kuten alussa mainitsin - eläväinen ja sujuva kerronnaltaan. Olin niin ilahtunut tämän lukemisesta, että taidan etsiä käsiini lisää Minna Canthin teoksia, kunhan ensin saan luettua muutaman muun kirjan alta pois.

Kirjailija: Minna Canth, 1891

Painopaikka: WSOY, Juva 1999

Sivuja: 131

Älä katso taaksesi – Karin Fossum

Norjalaisen kirjailijan Karin Fossumin romaani Älä katso taaksesi vie perinteisen dekkarikirjallisuuden äärelle. Kirjan alkumetreistä saakka voi huomata tuttuuden tunteen, joka palauttaa mieleen lukuisat rikossarjat ja –kirjat. Oma vertailuni käy ensimmäisenä Wallanderin, Beckin ja komisario Koskisen luo.

Kirjan juoni kulkee tuttua rataa. Aluksi tapahtuu 15-kesäisen nuoren naisen murha, jota lähtee selvittämään hyvin Kurt Wallanderin oloinen komisario Konrad Sejer. Keski-ikäinen, leskeksi jäänyt komisario jututtaa työparinsa Skarren kanssa kaikkia tytön tunteneita. Vähitellen epäiltyjä on yhtä monta kuin tytön naapureita, eikä kunnon motiivia murhalle tahdo löytyä. Lopulta vahva epäilys syyllisestä nousee pintaan ja ajojahti alkaa. Kirjan loppuvaiheilla lukija saa jännittää, ehtiikö syyllinen tehdä vielä jotain muuta kauheaa ja saadaanko hänet kiinni. Sejer nappaa syyllisen kylmän viileästi, kuten kunnon komisarion kuuluukin tehdä.

Kirjan pääjuoni on melko tavallinen tarinankulultaan, jos vertaa muihin rikostarinoihin. Dekkarin sivujuonessa on kuitenkin jotain kutkuttavan häiritsevää, ja mikä pahinta (lue parasta), juoni jää auki. Alussa pieni tyttö nousee rämisevään pakettiautoon, jota ajaa ainakin näennäisesti harmiton Downin syndrooman omaava mies. Tyttöä ei meinaa kuulua kotiin iltaan mennessä, joten vanhemmat hälyttävät poliisin. Tyttö kuitenkin ilmestyy kotiinsa hyvässä kunnossa kohta poliisien saapumisen jälkeen. Kirjan lopussa samainen mies ajaa jälleen tytön vierelle houkutellen tämän kyytiin pupuja katsomaan. Kirjailija antaa ymmärtää, että asiassa voi olla viattomuuden ohella muutakin. Tilanne jää vaivaamaan ja lukijana jatkoin tarinaa omassa mielessäni samalla pohtien, miten kirjailija on ajatellut tarinan etenevän.

Vannoutuneena komisario Koskinen –fanina en ihastunut tähän dekkariin niin paljon, kuin olisin voinut. Seppo Jokisen rikosromaanit ovat vieneet sydämeni. Koskinen tuli hahmona paljon lähemmäksi jo ensimmäisellä tutustumiskerralla. Sejerin hahmo tuntuu jäävän etäisemmäksi, vaikka kirjailija tuokin hänen henkilökohtaista elämäänsä ja ajatuksiaan esille. Olen havainnut, että nämä pohjoismaisten rikosromaanien komisariot muistuttavat paljon toisiaan – heissä saattaa mennä helpostikin sekaisin. He ovat pitkiä, raamikkaita, keski-ikäisiä, yksinäisiä miehiä, joille on siunaantunut kaiken työholistisuuden keskellä sentään lapsia ja jopa lapsenlapsia. He ovat karkeannäköisiä, mutta miehekkäitä. Vähäpuheisuus on myös tavaramerkki näille komisarioille. Pidän näistä hahmoista kovasti ja siksipä rikosten äärelle tulee helposti hakeuduttua kirjan muodossa.

Katkelma kirjasta, kirjailijan huumorista, kun osastopäällikkö jututtaa Sejeriä tutkinnan aikana:

"- Sinä et tosiaankaan hevin luovuta. Mutta toisaalta tiedän kyllä hyvin, että sinun vaistosi on kunnossa. Yksi juttu sinun pitää kuitenkin muistaa. Hän heristi äkkiä sormeaan kiusoittelevasti ja osoitti Sejeriä. - Sinä et ole minkään dekkarin päähenkilö. Koeta pitää pääsi kylmänä. Sejer kallisti päätään taaksepäin ja nauroi niin sydämellisesti, että Holthemann säpsähti."

Kirjailija: Karin Fossum
Norjankielinen alkuteos: Se deg ikke tilbake!, 1996
Suomentaja: Tarja Teva, 1998
Sivuja: 304

Veljeni, Leijonamieli – Astrid Lindgren

Kovin on tuttu kirjan nimi. Mietin, nyt tai en koskaan, otan luettavakseni lastenromaanin nimeltä Veljeni, Leijonamieli. Tämä satukirja ilmestyi vuonna 1973, jonka jälkeen se on levinnyt hyvin laajasti ihmisten tietoisuuteen. Moni tunnistaa ainakin kirjan nimen – kuten minä. Kirjailijakaan tuskin on kovin tuntematon, sillä Astrid Lindgren on kirjoittanut monia tunnettuja hahmoja, kuten Peppi Pitkätossun ja Vaahteramäen Eemelin.

Seikkailu alkaa arkisesta ympäristöstä, vähävaraisen perheen tuvasta. Vaatimattoman kodin keittiössä makoilee pieni, 10-vuotias Kaarle, joka on vakavasti sairas. Kaarlen 13-vuotias isoveli Joonatan pitää huolta pikkuveljestään kertoillen tälle satuja joka ilta. Kirjan alku herkisti minut niin, että sydän täyttyi lämmöllä ja silmät kyynelillä. Varsinainen seikkailu pääsee alkamaan, kun kirjan toinen luku loppuu. Kolmannesta luvusta alkaen Kaarle, Korpuksikin lempeästi sanottu, sekä Joonatan ovat Kirsikkalaaksossa, Nangijalassa. 

Nangijala on jossain kaukana maapallolta ja se on ihmeellisen hieno paikka. Siellä ihminen on terveempi ja ulkomuodoltaan kauniimpi. Nangijalassa myös monet haaveet toteutuvat ja eläminen on leppoisaa. Tähän idylliseen tilaan tulee kuitenkin muutos – paha astuu näyttämölle valloitusaikein. Tengil, mies, jota kuvataan käärmeen häijyksi, on ottanut haltuunsa Kirsikkalaakson naapurissa olevan Ruusulaakson ja aikoo valloittaa koko Nangijalan. Joonatan ja Kaarle aloittavat vaarallisen seikkailun pelastaakseen Ruusulaakson ja kukistaakseen Tengilin. Tehtävää ei helpota se, että Tengilillä on aseenaan esiaikojen hirviö, naaraslohikäärme Katla. Katlan tuli polttaa jokaisen sen tielle tulevan ja pienikin polte saa aikaan hitaasti hiipivän kuoleman.

Ruusulaakson väki kokoaa joukkojaan Tengiliä vastaan asuntojensa kätköissä, ja Joonatan ja Kaarle lähtevät vaaralliselle matkalle Tengilin asuttamaa Ikivuorta kohden. Veljekset onnistuvat pelastamaan vuoren uumeniin vangitun Orvarin, joka lopulta johtaa Ruusulaakson asukkaat taisteluun. Hyvä voittaa pahan, mutta ei ilman seurauksia. Ihan kirjan viimeisellä sivulla on kaunis valonpilkahdus: Joonatan ja Kaarle saapuvat Nangilimaan. Tuo paikka on täynnä leikkejä, satuja ja tanssia. Siellä Tengilit ja Katlat ovat vain hurjia satuolentoja. Kaikki on hyvin.

Satu toi mieleeni raamatullisen ajatuksen Taivaasta. Kirjassa on kolme maailmaa, mutta vaikuttaisi siltä, että alun arkinen ”aito elämä” ja Nangijalan elämä olisivat samaa elämää, mutta viimeksi mainittu eletään mielikuvituksessa veljesten kesken iltaisin ennen nukkumaanmenoa ”aidossa elämässä”. Nangilima olisi varsinainen vapautus maallisista murheista ja pääsy Taivaan kaltaiseen olotilaan. Perustan oletukseni ”aidon elämän” ja Nangijalan välille sillä, että Nangijalassa on kaikesta ihanuuden oletuksesta huolimatta paha, käärmeen häijy, myllertämässä. Nangijala ei ollutkaan luvatun kaltainen paratiisi. Tuo Nangijalan paha on olemukseltaan hyvin raamatullinen – sellainen, joka tuli sotkemaan maailmasta kaiken hyvän. Myös se, miten veljekset päätyvät ”aidosta elämästä” Nangijalaan on samankaltainen, kuin miten he pääsevät Nangijalasta Nangilimaan, joten voisin vetää johtopäätöksen, että veljekset siirtyivät ”aidosta elämästä” eli Nangijalasta Taivaaseen eli Nangilimaan. Toki tämä on vain itselleni noussut näkökulma, joten sen aitoudesta tai tahallisuudesta en mene takuuseen.

Teos oli kaiken kaikkiaan luettava ja viihdyttävä. Se ei täysin vienyt mukanaan, jotta suosittelisin kirjaa jokaiselle vastaantulevalle, mutta tarina on kuitenkin sellainen, jota ei todellakaan halua jättää kesken. Vielä pitänee mainita – ehkä hyvinkin oleellinen asia – että Joonatan on tuo veljeni Leijonamieli. Hän saa nimityksen kirjan alussa opettajaltaan, joka vertaa Joonatania rohkeaan englantilaiseen kuninkaaseen Rikhard Leijonamieleen. Korppukin arkuudestaan huolimatta lopulta kantaa ansaitusti nimeä Leijonamieli.

Kaarle eli Korppu on arka, mutta veikeä pieni poika. Loppuun pari lainausta kirjasta, joissa Korpun ajatusmaailmaa tulee näkyviin:

"Hieno juttu. Kyllä minä ehdin ruveta pelkäämään, ja hyvin ehdinkin. En tunne ketään toista, jolta se käy yhtä sukkelasti kuin minulta." 

"Fjalar, sudethan pelkäävät tulta, etkö sinä sitä tiedä, sanoin. Mutta minäkään en oikein uskonut siihen, ja tokkopa sudet itse olivat ikänään moisesta edes kuulleet puhuttavan." 

"Ja jos he olisivat vain vilkaisseetkin ylöspäin, he olisivat nähneet meidät. Mutta sen kehnompia vartijoita ei ole koko maailmassa. He eivät vilkuilleet sinne eivätkä tänne." 

"– Älä näytä tuommoiselta, Korppu, hän sanoi. – Ei tämä ole yhtään mitään. Paljon pahempaa on tulossa! No, oli sekin lohdutus!"

Kirjailija: Astrid Lindgren
Ruotsinkielinen alkuteos: Bröderna Lejonhjärta, 1973

Suomentaja: Kaarina Helakisa, 1974 (tarkistettu suomennos 2015)

Painettu EU:ssa

Sivuja: 283

Nuorikko – Jari Järvelä

Jari Järvelän novelli Nuorikko kertoo vastavihityn hääparin mutkikkaasta matkasta Jyväskylästä Lahteen.

Nuoripari tapasi toisensa liftatessa, ja he haluavat häiden kunniaksi liftata vihkimistilaisuudesta häiden juhlapaikalle. Onni ei paljon iloa matkalle suo. Novellin alussa morsian ja sulhanen, Heta ja Kai, ovat tien varrella liftaamassa jonkin parkkialueen ja baarin läheisyydessä. Kiukkuinen Ford-kuljettaja on pysähtynyt tienlaitaan haastamaan riitaa liftareiden kanssa. Ford-kuskin kolmesta kyytiläisestä takapenkkiläinen mies myhäilee kuljettajan jutuille, kun taas kaksi muuta, mies ja nainen, keskittyvät toistensa halailuun.

On sateinen päivä ja hääparin olisi kahden tunnin sisällä oltava Lahdessa. He yrittävät päästä eroon Fordista ja pakenevat uhkaavaa kuljettajaa baariin. Baarin edustalle onneksi saapuu pieni auto omistajansa Oskun ajamana. Hääpari saa vihdoin kyydin eteenpäin, mutta Heta ja Kai joutuvat tyytymään jälleen liftaamiseen noin 20 kilometriä ennen Lusin risteystä. Tässä vaiheessa tarinan traagisin osuus alkaa. Ford-kuski kyytiläisineen saapuu jälleen ahdistelemaan liftaavaa paria kuin pahanilmanlintu. Kai lyödään tajuttomaksi ja Heta melkein raiskataan. Parin pelastukseksi koituu ainoastaan Ford-kuljettajan kahden kyytiläisen paheksunta kuskin ja tämän takapenkkiläisen tekoja kohtaan, jolloin koko autoporukka poistuu paikalta.

Kai ja Heta ovat jälleen tienvieressä kaksin, märkinä ja mutaisina, Kai myös verissään. He sopivat olevansa vaiti tapahtuneesta: ”He kävelivät metsätietä viisysitien laitaan ja vannoivat että kellekään ei kerrota. Ei kellekään. He pysähtyivät monesti ja toistivat sen. Kai vakuutti, että Lahdessa kaikki on ihan kuin ennen.”

Nuoripari löytää tienvarrelta bussipysäkin, josta puolen tunnin odotuksen jälkeen he pääsevät hyppäämään Heinolan bussiin. Bussissa he siistiytyvät. Heta vaihtaa morsiusmekon ja Kai puvun päälleen. Hetki sitten sattuneet ikävät kokemukset ovat pois pyyhitty ulkoisesti, ehkä osin myös sisäisesti. Heinolasta matka jatkuu taksilla kohti Lahdessa olevaa juhlapaikkaa. Ystävät ovat jo odotelleet paria ja juhliminen voi vihdoin alkaa. Pienellä tutulla porukalla juhliminen vaikuttaa sujuvan kivasti eikä liftausmatkasta puhuta sen enempää - kuten oli sovittu.

Novellin kertomus on jotenkin kaiken sisällään pitävä. Siitä löytyy koruton elämä, jossa on sekä onnea että kauheita hetkiä. Hääpari elää novellin tapahtumat läpi jopa oudon rauhallisesti. Ehkä heillä on niin suuri tuki ja turva toisistaan, että he kestävät hetkelliset kolhut tietäen, että ovat aina toistensa rinnalla elämän loppuun saakka. Heta ja Kai ottavat molemmat oman asemansa yrittäessään selviytyä kohtaamistaan hankaluuksista. Kumpikaan ei piiloudu toisen taakse antaen toisen hoitaa kaiken. He ovat tasapainoinen, tasa-arvoinen pari. Ford-kuskin mielettömän idiotismin kohdatessaan Heta ja Kai puhuvat tälle kohteliaasti, pyytävät lähtemään, kestävät haukkumiset ja rauhoittelevat, kun kuski aikoo käydä Kain kimppuun nyrkein. Lopulta Heta ja Kai väistyvät baariin turvaan odottelemaan mahdollista kyytiä, mistä juonikuvauksessa mainitsinkin.

Mietin, olisiko Kain ja Hetan tyyneltä vaikuttava suhtautuminen sitä, että he ovat kohdanneet elämänsä aikana liftatessaan jo kaikenlaisia tilanteita, ja ovat varautuneet siihen, että näin ne asiat vain joskus menevät. He ikään kuin hyväksyvät kohtalonsa sen vuoksi, että ovat laittaneet itsensä tietoisesti alttiiksi tällaisille tilanteille.

Novelli on pohjimmiltaan kaikesta huolimatta onnellinen, alusta loppuun saakka. Pari on vasta mennyt naimisiin – yksi elämän kauneimmista hetkistä. Nyt he ovat matkalla juhliinsa ja tietävät näkevänsä siellä hyviä ystäviään. Elämä on edessä ja kaikki hyvä alussa nuorelle hääparille. Novelli hieman kyllä järkytti, mutta muistutti myös siitä, että kaikesta voi selvitä.

Kirjailija: Jari Järvelä, 1996

Painopaikka: WSOY, Juva 1996

Sivuja: 13 (166, yhdentoista novellin teos Nuorikko ja muita novelleja)

Fahrenheit 451 – Ray Bradbury

Fahrenheit 451 on proosaa scifi-vivahteella. Teos on ytimekästä pohdintaa ihmisen mukavuudenhalun, välinpitämättömyyden ja tyhmyyden seurauksista. Kirjan kuvaama futuristinen yhteiskunta on kuvien ja äänien sekamelska, jossa ihmisten ajatukset ovat turrutettuina ruutujen ääreen. Kukaan ei pohdi, kukaan ei kyseenalaista. Onnellinen voi olla vain, kun ei ajattele.

Fahrenheit 451 vie lukijan aikamatkalle niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, ovat monet sen ennustamista ihmisyyden uhkakuvista nykypäivän arkea, ja yhteiskunnan suunta on edelleen luisumassa syvemmälle näihin uhkakuviin.

Kirjan kirjoittaja Ray Bradbury seurasi radion, valokuvauksen, elokuvan ja television kehittymistä, ja oli kenties huolestunut – aiheesta. Ihmiset jäivät tuijottamaan valmiiksi tuotettua elämää eivätkä eläneet itse. Menneisyys paistaa myös tekstissä. Kirja ilmestyi vuonna 1953, ja on mahdotonta olla näkemättä tuon ajan historiallisten tapahtumien inspiraatiota. Natsi-Saksan ja toisen maailmansodan jäljet ovat luettavissa melkein kaikessa, ihmisten käyttäytymisessä ja yhteiskunnan tilassa. Vain scifielementit vievät tapahtumia väkisin tulevaisuuteen.

Tässä vaiheessa voikin olla hyvä paljastaa, että kirjan nimi, Fahrenheit 451, viittaa lämpötilaan, jossa paperi palaa. Yhteiskunta perustuu sille, että kaikki kirjat tuhotaan viimeistä sivua myöten. Liikkuva kuva äänineen täyttää kotien seinät. Yöllä on mahdollista tuudittautua näkinkenkäradion ääneen korvassa. On rangaistavaa omistaa kirjoja: Jos kotoasi löytyy kirjoja, koko talo poltetaan maan tasalle ja sinut vangitaan. Vain asiakirjat, ohjekirjat, lyhennelmät ja sarjakuvat ovat sallittuja, mutta ei mikään, mistä voisi saada liikaa pohdittavaa. Kirjojen tuhoamisen taustalla on niinkin jalo ajatus, kuin se, että ihmiset voisivat paremmin. Ei vaivuta synkkyyteen eikä tehdä itsemurhia, kun ei ajatella liikoja. Kirjan lainaus tiivistää ajatuksen: ”Älä anna alakulon levitä, älä päästä filosofiaa hukuttamaan kolkkouteensa meidän maailmaamme."

Kirjojen hävittämisestä vastaavat palomiehet. Palomiehet eivät sammuta enää paloja, vaan sytyttävät niitä. Oli aika, kun oli toisin, mutta sitä ei enää kukaan muista. Naapurit ja ystävät, jopa puolisot, antavat ilmi toistensa kirjakätköt. Jos ihminen ei suostu poistumaan kodistaan, poltetaan hänet sen mukana. Osa Pohtijoista pakenee kulkureiksi maaseudulle. Lukijalle on voinut tässä vaiheessa tulla mieleen Bebelplatzin kirjaroviot Saksassa, ehkä myös juutalaisvainot.

Fahrenheit 451 heittää ilmoille monia suuria kysymyksiä siellä täällä tekstissä. Kirja on sen verran tiivis, että jää lukijan omaksi tehtäväksi poimia itselleen tärkeät aiheet ja parantaa maailmaa edes ajatuksen tasolla. Kirjassa eräs vanha mies sanoo:

"Loppujen lopuksi, kun meillä vielä oli kaikki tarvitsemamme kirjat, me kuitenkin halusimme löytää mahdollisimman korkeita jyrkänteitä mistä voisi hypätä. Mutta me todella tarvitsemme hengähdystauon. Me todella tarvitsemme tietoja. Ja ehkä me jo tuhannen vuoden kuluttua hyppäisimme matalammilta jyrkänteiltä. Kirjat muistuttavat meitä siitä, minkälaisia aaseja ja ääliöitä me olemme. Ne ovat Caesarin preetorivartiosto, joka keskellä riemusaaton huumaa kuiskaa: ’Muista, Caesar, että olet kuolevainen’."

Kirjailija: Ray Bradbury

Englanninkielinen alkuteos: Fahrenheit 451, 1953

Suomentaja: Juhani Koskinen, 1966

Painopaikka: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1998

Sivuja: 194

Meillä on silmät – Heidi Liehu

Olen ymmälläni: ihastunut ja turhautunut samaan aikaan. Heidi Liehun runokirja Meillä on silmät on haastavaa luettavaa. Vuonna 1990 julkaistu teos vaatii lukijaansa paneutumaan tekstiin - miettimään, oivaltamaan ja etsimään. En osaa sanoa, ymmärsinkö lukemaani niin kuin kirjoittaja on sen tarkoittanut - vai onko Liehu nimenomaan tarkoittanut runonsa niin moniulotteisiksi, että niistä jokainen saa, ja jokaisen pitääkin löytää omat merkityksensä.

Kielikuvat tanssivat rivi riviltä vaihtuen jatkuvasti, ja jokainen näistä kielikuvista ohjaa ajatukset uusille radoille. Aivoissa ihan kahisee. Tuntuu, että synapsit lähettävät epätoivoisesti viestiä hermoradoilla etsien oikeaa polkua - yleensä löytämättä sitä. Useimmilta runoilta on turha odottaa loogista järjestystä. Yhden runon aikana aihe tuntuu joko vaihtuvan kokonaan tai hyppäävän eteenpäin niin paljon, että perässä ei tahdo pysyä. Ja tämä kaikki huokuu luovuutta, taiteellisuutta ja nerokasta mieltä. Arvostan Liehun kykyä käyttää sanoja. Sanoilla hän tuntuu maalaavan oman päänsisäisen maailmansa lukijalle, ei niin että hän selittäisi lukijalle mitään auki. Liehu jättää runoillaan sitkeän palan purtavaksi.

Toistuvia aiheita tai kielikuvien lähteitä ovat muun muassa pimeys ja valo, yö, musiikki, luonto, unelmat, elämä ja kuolema, aika, menneisyys ja tulevaisuus. Etenkin ensin mainitsemani pimeys toistuu melkein jokaisessa runossa. Kokonaisuutena runojen sisältö tuntuu olevan lievästi melankolista, mutta ripauksella elämän hyväksymistä ja tulevan vastaanottamista tyynenä. Jonkin verran löytyy pysähtynyttä luonnon kauneutta ja vastapainoksi ihmiselämän turhuutta. Kuten aiemmin sanoin, en ole varma, ymmärsinkö lukemaani hyvin, mutta siksi maistelin useimmat runot kahteen kertaan. Runot antavat kyllä elämyksen, vaikka oivalluksia ei pääsisi syntymään.

Muutama runo sykähdytti minua erityisesti. Matematiikasta nauttivana löysin jotain yhtymäkohtaa yhdestä Liehun runosta. Runo toi siis mieleen matemaattisen kaavan, jossa sen arvoja todetaan ja niistä luodaan mahdollisimman supistettu kaava. Muutoinkin luonnehtisin runon oivallusta nerokkaaksi. Runo kuuluu seuraavasti:

"Keltaisten taksien olemassaolo

ja Harlemin kulkukoirat

Säkeet marssimassa esiin kuin kukiksi ryhmittyneet sotilaat

ne takertuvat kielen valmiiseen verkkoon

elävän vastakohta ei olekaan kuollut

elävän vastakohta on kuoleva;

ja kuolleen vastakohta elänyt

Toisaalta 'elänyt' ja 'kuoleva' ovat ekvivalentteja

Johtopäätös:

elänyt vastaa kuolevaa

ja elävä kuollutta

ja kaikki eläneet

ja kuolleet

ja sävelet jyskyttävät korvissani

kuin ajatusten tahdistimet"

Kun kaipaan haastetta ja jotain uutta ja virkistävää, tartun varmasti Liehun teksteihin. Tylsää niiden kanssa ei ainakaan tule.

Kirjailija: Heidi Liehu

Suomenkielinen alkuteos: Meillä on silmät, 1990

Kustantaja: WSOY

Painopaikka: WSOY, Juva, 1990, toinen painos

Sivuja: 59