 |
Kirjan tarina etenee tytön silmin kerrottuna. Milka on mieleltään vielä viaton, mutta kasvamassa hetki hetkeltä nuoreksi naiseksi. Tytön kuvaillessa pohdintoja kokemastaan, kuulemastaan sekä näkemästään lukija voi tehdä johtopäätöksiä ymmärtäen paljon enemmän kuin tyttö itse ymmärtää. Tyttö on rakastunut Kristus-Perkeleeseen, ja heinäpellolla töiden päätteeksi Milka telmii K-P:n kanssa, kun äiti on lähtenyt keittämään kahvia kotiin. Mies sanoo, että Milka on liian iso tyttö telmimään, mutta ei pysty lopulta kieltäytymäänkään. Tilanne päätyy seksuaalisiin tekoihin, joskin Milka on yhä neitsykäinen heinäpellon tapahtumien jälkeen. Jotain viattomuudessa särkyy, ja häpeä tapahtumista iskee Milkan mieleen. Tämä ei estä sitä, että Milka on täysin rakastunut tuohon tummaan, komeaan mieheen, ja tyttö hakeutuu miehen lähelle tilaisuuden tullen. Heinäpellon työt jatkuvat muutaman päivän kuluttua heinien viemisellä latoon. Tuolloin töiden päätteeksi käydään ladossa seuraavanlainen keskustelu Milkan ja K-P:n välillä:
"- Saat tehdä minulle niin kuin silloinkin…, sanoin hänelle kuiskaten. Mutta hän nousi, hyppeli hetken polkien vimmoissaan heiniä ja meni sisään. Minä itkin heinäläjän päällä ja huusin hänelle, kun hän nyki heinänkulmuja vaatteistaan portailla: - Etkö yhtään välitä minusta? - - Kristus. Odota! – Minä tulen sinun vaimoksesi. En välitä Laanilan Aunosta, sanoin kun hän pysähtyi. - - Pikku Milka, sinä olet niin nuori…liian nuori mennäksesi naimisiin kanssani. Et vielä viiteen, kuuteen vuoteen edes pääsisi avioliittoon…siihen mennessä mielesi kyllä muuttuu. Löydät toisen, hyvän miehen. Ymmärrät sen kyllä, kunhan kehityt naiseksi. Ja vaikka mielesi ei muuttuisikaan…en minä sinua halua. Minä elän niin kuin olen elänyt tähänkin asti…naimattomana."
Vuosi vierähtää seuraavaan kesään, kunnes Milka ja Kristus-Perkele jälleen kohtaavat. Tänä kesänä tapahtuukin jo miehen omasta aloitteesta ja halusta enemmän, ja Milka ei enää ole neitsykäinen. Kesästä talveen K-P käy enemmänkin äidin ja tyttären luona, on usein öitä saunakammarissa ja myöhemmin uudessa huoneessa, jota mies rakentaa Milkalle. Tällä aikaa selviää lukijalle, että äidillä ja Kristus-Perkeleellä on myös intiimi suhde, ja he nauravat ja viihtyvät yhdessä. Kevättalvella huoneen valmistuttua K-P majailee enemmän omassa tuvassaan ja Milka käy usein hiihtäen tämän luona kylässä. Voinet arvata, mitä he puuhailevat. Kevään tultua ja Milkan 15-vuotissyntymäpäivän lähestyessä Kristus-Perkele pyytää Milkaa tulemaan käymään, jotta voi antaa tälle lahjan. Tuona päivänä, miehen tuvassa, käydään Milkan ja Kristuksen viimeinen keskustelu:
"- Milka, sano minulle…vieläkö veri tulee sinusta? – Ei enää, minä vastasin hänelle hymyillen. – Etkö ole siitä iloinen? – Olen , olen, Milka pieni…et tiedä sitä. Hän ei tunne sitä…, puhui Kristus-Perkele ikään kuin jollekin muulle kuin minulle. Hän tuli päälleni, otti minut taas, mutta hänen kasvonsa eivät olleet iloiset, vaan surulliset ja pelko näkyi hänen silmistään. Minulle hän oli hellempi kuin koskaan."
Tämän illan jälkeen mies lähtee, katoaa vieden lainahevosenkin mukanaan. Milkan äiti oli ehtinyt toivoa Ojasesta aviomiestä itselleen, kuinka kätevä käsistään ja hieno mies hän oli. Äiti masentuu eikä hymyä ole enää hänen kasvoillaan. Asiat mutkistaa sekin, että yhtenä kesäisenä päivänä äiti tajuaa Milkan olevan raskaana. Tällöin äidin suhtautuminen tyttäreensä jää etäämmäksi – hän katsoo kummeksuen tytärtään. Kirja ei pureudu usein äidin mietteisiin, mutta väläyttää niistä jotain. Lukija voi vain kuvitella, miltä tuntuu tajuta, että vaikka tytär väittää kiven kovaan olevansa neitsykäinen, sisimmässään äiti tietää, että tämä valehtelee. Äiti tajuaa myös, että lapsi on Kristus-Perkeleen, miehen, jonka kanssa hän olisi toivonut naimisiin. Kaiken tämän lisäksi Milka päättää, syystä jota en lukijana saanut varmasti selville, kosia 60-vuotiasta, huonosilmäistä leskikanttoria. Milkalla olisi ollut vaihtoehtona suostua vaimoksi Milkaan umpirakastuneelle kauppiaan pojalle Auno Laanilalle. No, vanha kanttori on hyvin mielissään Milkasta ja ottaa tämän vaimokseen välittömästi, kunhan Milka on saanut käytyä rippikoulun tuona samaisena kesänä. Kanttori on myös aivan onnessaan lapsesta, jonka vanhalla iällään saa. Hän ei ollut saanut omia lapsia edesmenneen vaimonsa kanssa, joten Milkan kantama lahja on suuri siunaus – kanttori pitää Milkan kantamaa lasta heti omanaan.
Mielestäni on kaunis ajatus, että niin kauppiaan poika kuin kanttorikin, molemmat menisivät naimisiin tytön kanssa, joka on raskaana vieraalle miehelle. Tämä tuskin oikeasti olisi tuona aikana ollut kovin suotavaa. Pahansuopaisia juorujakaan ei kylällä ilmeisesti liiku, vaan kaikki tapahtuu aika lailla omalla painollaan, ja se, mikä eteen tulee, hyväksytään. Ikävä kyllä, Milkan äiti sekoaa lopullisesti Milkan ja kanttorin mentyä naimisiin. Kanttori oli aiemmin kosinut äitiä, mutta tämä oli kieltäytynyt K-P:een vuoksi. Kaiken lisäksi äiti itse oli elätellyt toiveita lapsesta Kristus-Perkeleen kanssa, mutta kaikki mahdolliset tulevaisuudennäkymät valuivat häneltä ohi. 40-vuotiaana äiti siis joutuu horjuneeseen mielentilaan, jossa elää lopun elämänsä. Milka taas elää elämäänsä aina kaivaten Kristus-Perkelettä.
Pakko myöntää, että tästä kirjasta tuli lähinnä hyvä mieli. Ei siksi, että se olisi ollut helppo ja hauska, vaan siksi, että kohdatut tilanteet otetaan osana elämää, niitä ei voivotella jatkuvasti eikä niistä tehdä liian suuria mörköjä. Ajattelin, että kirjan nimi Tabu näkyisi jotenkin kauhisteltavana tarinassa, mutta liian nuorena, naimattomana raskaaksi tullut tyttö sai lopulta ihan normaalin elämän. Ei varattomalla, isättömällä, pienen kylän tytöllä tuohon aikaan muutenkaan helppoa ollut, joten aika hyvin tässä mielestäni kävi. Kanttorikin on onneksi hyväsydäminen mies.
Kirjan lopussa on lyhyempi tarina - Sankarihymni. Se vie lukijan sodan jälkeiseen Norjan kylään, jossa miehuuden osoittavien yritysten jälkeen epäonnistumiset lannistavat nuoren sotasankarin, jolloin tämä hukuttautuu. Tarinan valokeila kohdistuukin itsemurhaan, siihen johtaneisiin syihin, ei niinkään henkilöihin. Tabu lienee sopiva sana myös itsemurhan käsittelyyn.
Kirjailija: Timo K. Mukka, 1965
Painopaikka: Gummerus Oy, Jyväskylä 1979, 5.painos
Sivuja: 162
