maanantai 7. elokuuta 2017

Papin perhe - Minna Canth

Näytelmä Papin perhe teki minuun lukijana välittömän vaikutuksen. Ihan alkulehdeltä asti tarinan elävyys sai minut tempaistua mukaansa. Edessä ei ollutkaan vanhanaikaista jaarittelua ja pysähtyneitä hetkiä, vaan tarinassa on koko ajan liikettä ja mielenkiintoisia vuoropuheluita. Puhetyyli on yli sadan vuoden kuluessa ehtinyt muuttua melko paljon, mutta kirjan puhe on hyvin ymmärrettävää ja se tekee näytelmästä vain mielenkiintoisemman. Kirja oli nopeasti luettu ja lisää jäin kaipaamaan. Paras lukemani draama tähän mennessä.

Minna Canthin vuonna 1891 kirjoittama draama kertoo Pastori Henrik Valtarin perheestä. Näytelmä keskittyy perheväen keskinäisiin suhteisiin, jotka ilmentävät teoksen syntyajankohdan todellisia yhteiskunnan ääniä. Pastori on kovin jyrkkä ja määrätietoinen hahmo, jonka rautaista mieltä pehmittää kuitenkin isän rakkaus lapsiaan kohtaan. Pastorin vaimo Elisabeth on lempeä, hyväsydäminen ja oikeudenmukainen henkilö, joka nuhtelee kolmea lastaan tarvittaessa, mutta antaa heille myös vapautta. Jussi ja Hanna ovat perheen vanhimmat lapset, ja he elävät yhteisessä asunnossa Helsingissä. Hanna opiskelee jatko-opistossa aloittaen kesän jälkeen viimeistä vuottaan. Jussi on ylioppilas ja hänellä on sekä kykyjä että halua päästä toimittajaksi lehteen. 17-vuotias Maiju on perheen nuorin lapsi, joka haaveilee näyttelijän urasta.

Pappi-isän ajatukset lapsiensa tulevaisuudesta poikkeavat kovin siitä, mitä lapset itse haluavat. Pastori vähättelee kumpaakin tytärtään ja pitää Hannaa kyvyttömänä hyödyntämään jatko-opiston opiskelujaan sekä kohtelee Maijua vain lapsellisena tytönhupakkona, jonka toiveet näyttelemisestä ovat kauhistuttavia. Isä aikoo lopettaa Hannan opintojen rahoituksen kesken omien aatteidensa tukemisen vuoksi, ja tästä vähättelevästä asenteesta kertoo isän ja äidin välinen keskustelu:
"Pastori: No niin, - vuosi jäljellä! Mutta mitä se häntä oikeastaan hyödyttää? Opettajan paikkaa hän tuskin saa - kilpailu on jo siksi suuri. Ja muussa tapauksessa ei hän niillä tiedoillaan tee juuri mitään.- - Elisabeth: Niin ahkera kuin hän on ollut, ja niin suurella halulla kuin hän on koettanut edistyä. Pastori: Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja - niitä häneltä puuttuu. Elisabeth: Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut."
Maijun lähdettyä vanhemmiltaan salaa Helsinkiin teatterin koe-esiintymiseen käydään vanhempien välillä keskustelua:
"Pastori: Teatteriin! Olisiko hän mennyt teatteriin, Maiju? Minun lapseni? - - Minä tuon hänet kotiin samaa kyytiä kuin hän on mennytkin. Ja sitten tulee tässä toinen kurssi. Elisabeth: Kuinka niin toinen? Pastori: Ei hellyyttä enää hiventäkään eikä heikkoutta. Kovaa kuria vain ja ankaraa silmälläpitoa. Yksin ei kaupungille milloinkaan ja lukkojen taakse, kun lähdemme kotoa."
Kylmintä kyytiä isältä saa kuitenkin perheen ainoa poika Jussi. Jussi kieltäytyy toimittamasta mitään kirjoituksia isänsä haltuun ottamaan kristilliseen Aamurusko-lehteen sekä hyppää pastorin silmissä vihollislehden, vapaa-aatteellisen Nuoren Suomen, leipiin. Pastori toteaa tiukan keskustelun päätteeksi: "Minulla ei ole enää poikaa."

Kirjan loppupuolella kaikki kolme lasta ovat lähteneet vanhempiensa luota pois. Tähän tilanteeseenhan on löydettävä syy, ja pastorin mielestä syynä on hänen oma vaimonsa huonoine ja lepsuine kasvatuksineen, eivätkä tietenkään pastorin omat jyrkät asenteet. Vanhempien keskustelu asiasta kuuluu näin:
"Pastori: - - Tarpeeksi kauvan olet sinä saanut häntä hemmotella. Nyt näet, mihin se on vienyt. Kaikki lapset olemme menettäneet. Joka ikisen! Elisabeth: Ja minuako siitä syytät? Pastori: Sinua juuri. Ellet olisi pitänyt heitä niin helpossa, vaan pienuudesta asti kasvattanut heitä kurissa ja Herran nuhteessa, ei varmaan näin olisi käynyt."
Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta näytelmä päättyy onnellisesti, väittäisin, että paljon onnellisemmin kuin todellisessa tilanteessa olisi mahdollista. Onnellinen loppu ihanteellisine ratkaisuineen on kuitenkin kaunista luettavaa ja saa hymyn huulille.

Teoksessa on hauskuutta, koomisuutta ja piilevää huumoria, jotka tuovat keveyttä raskaiden tilanteiden lomaan. Näytelmä sivuaa myös yhteiskunnan tuon ajan isoja kysymyksiä: naiskysymystä, työväenkysymystä ja yleistä äänivaltaa. Näiden lisäksi Canth nostaa esille pohdintoja vankiloiden toimintatavoista ja armeijan olemassaolosta. Näytelmä on monipuolinen. Se viihdyttää - naurattaa ja itkettää - samalla herättäen syvällisiä ajatuksia niin omasta elämästä kuin yleisellä tasolla ihmisyydestä. Ennen kaikkea näytelmä on taitavasti kirjoitettu, se on - kuten alussa mainitsin - eläväinen ja sujuva kerronnaltaan. Olin niin ilahtunut tämän lukemisesta, että taidan etsiä käsiini lisää Minna Canthin teoksia, kunhan ensin saan luettua muutaman muun kirjan alta pois.


Kirjailija: Minna Canth, 1891
Painopaikka: WSOY, Juva 1999
Sivuja: 131