 |
Seikkailu alkaa arkisesta ympäristöstä, vähävaraisen perheen tuvasta. Vaatimattoman kodin keittiössä makoilee pieni, 10-vuotias Kaarle, joka on vakavasti sairas. Kaarlen 13-vuotias isoveli Joonatan pitää huolta pikkuveljestään kertoillen tälle satuja joka ilta. Kirjan alku herkisti minut niin, että sydän täyttyi lämmöllä ja silmät kyynelillä. Varsinainen seikkailu pääsee alkamaan, kun kirjan toinen luku loppuu. Kolmannesta luvusta alkaen Kaarle, Korpuksikin lempeästi sanottu, sekä Joonatan ovat Kirsikkalaaksossa, Nangijalassa.
Nangijala on jossain kaukana maapallolta ja se on ihmeellisen hieno paikka. Siellä ihminen on terveempi ja ulkomuodoltaan kauniimpi. Nangijalassa myös monet haaveet toteutuvat ja eläminen on leppoisaa. Tähän idylliseen tilaan tulee kuitenkin muutos – paha astuu näyttämölle valloitusaikein. Tengil, mies, jota kuvataan käärmeen häijyksi, on ottanut haltuunsa Kirsikkalaakson naapurissa olevan Ruusulaakson ja aikoo valloittaa koko Nangijalan. Joonatan ja Kaarle aloittavat vaarallisen seikkailun pelastaakseen Ruusulaakson ja kukistaakseen Tengilin. Tehtävää ei helpota se, että Tengilillä on aseenaan esiaikojen hirviö, naaraslohikäärme Katla. Katlan tuli polttaa jokaisen sen tielle tulevan ja pienikin polte saa aikaan hitaasti hiipivän kuoleman.
Ruusulaakson väki kokoaa joukkojaan Tengiliä vastaan asuntojensa kätköissä, ja Joonatan ja Kaarle lähtevät vaaralliselle matkalle Tengilin asuttamaa Ikivuorta kohden. Veljekset onnistuvat pelastamaan vuoren uumeniin vangitun Orvarin, joka lopulta johtaa Ruusulaakson asukkaat taisteluun. Hyvä voittaa pahan, mutta ei ilman seurauksia. Ihan kirjan viimeisellä sivulla on kaunis valonpilkahdus: Joonatan ja Kaarle saapuvat Nangilimaan. Tuo paikka on täynnä leikkejä, satuja ja tanssia. Siellä Tengilit ja Katlat ovat vain hurjia satuolentoja. Kaikki on hyvin.
Nangijala on jossain kaukana maapallolta ja se on ihmeellisen hieno paikka. Siellä ihminen on terveempi ja ulkomuodoltaan kauniimpi. Nangijalassa myös monet haaveet toteutuvat ja eläminen on leppoisaa. Tähän idylliseen tilaan tulee kuitenkin muutos – paha astuu näyttämölle valloitusaikein. Tengil, mies, jota kuvataan käärmeen häijyksi, on ottanut haltuunsa Kirsikkalaakson naapurissa olevan Ruusulaakson ja aikoo valloittaa koko Nangijalan. Joonatan ja Kaarle aloittavat vaarallisen seikkailun pelastaakseen Ruusulaakson ja kukistaakseen Tengilin. Tehtävää ei helpota se, että Tengilillä on aseenaan esiaikojen hirviö, naaraslohikäärme Katla. Katlan tuli polttaa jokaisen sen tielle tulevan ja pienikin polte saa aikaan hitaasti hiipivän kuoleman.
Ruusulaakson väki kokoaa joukkojaan Tengiliä vastaan asuntojensa kätköissä, ja Joonatan ja Kaarle lähtevät vaaralliselle matkalle Tengilin asuttamaa Ikivuorta kohden. Veljekset onnistuvat pelastamaan vuoren uumeniin vangitun Orvarin, joka lopulta johtaa Ruusulaakson asukkaat taisteluun. Hyvä voittaa pahan, mutta ei ilman seurauksia. Ihan kirjan viimeisellä sivulla on kaunis valonpilkahdus: Joonatan ja Kaarle saapuvat Nangilimaan. Tuo paikka on täynnä leikkejä, satuja ja tanssia. Siellä Tengilit ja Katlat ovat vain hurjia satuolentoja. Kaikki on hyvin.
Satu toi mieleeni raamatullisen ajatuksen Taivaasta. Kirjassa on kolme maailmaa, mutta vaikuttaisi siltä, että alun arkinen ”aito elämä” ja Nangijalan elämä olisivat samaa elämää, mutta viimeksi mainittu eletään mielikuvituksessa veljesten kesken iltaisin ennen nukkumaanmenoa ”aidossa elämässä”. Nangilima olisi varsinainen vapautus maallisista murheista ja pääsy Taivaan kaltaiseen olotilaan. Perustan oletukseni ”aidon elämän” ja Nangijalan välille sillä, että Nangijalassa on kaikesta ihanuuden oletuksesta huolimatta paha, käärmeen häijy, myllertämässä. Nangijala ei ollutkaan luvatun kaltainen paratiisi. Tuo Nangijalan paha on olemukseltaan hyvin raamatullinen – sellainen, joka tuli sotkemaan maailmasta kaiken hyvän. Myös se, miten veljekset päätyvät ”aidosta elämästä” Nangijalaan on samankaltainen, kuin miten he pääsevät Nangijalasta Nangilimaan, joten voisin vetää johtopäätöksen, että veljekset siirtyivät ”aidosta elämästä” eli Nangijalasta Taivaaseen eli Nangilimaan. Toki tämä on vain itselleni noussut näkökulma, joten sen aitoudesta tai tahallisuudesta en mene takuuseen.
Teos oli kaiken kaikkiaan luettava ja viihdyttävä. Se ei täysin vienyt mukanaan, jotta suosittelisin kirjaa jokaiselle vastaantulevalle, mutta tarina on kuitenkin sellainen, jota ei todellakaan halua jättää kesken. Vielä pitänee mainita – ehkä hyvinkin oleellinen asia – että Joonatan on tuo veljeni Leijonamieli. Hän saa nimityksen kirjan alussa opettajaltaan, joka vertaa Joonatania rohkeaan englantilaiseen kuninkaaseen Rikhard Leijonamieleen. Korppukin arkuudestaan huolimatta lopulta kantaa ansaitusti nimeä Leijonamieli.
Kaarle eli Korppu on arka, mutta veikeä pieni poika. Loppuun pari lainausta kirjasta, joissa Korpun ajatusmaailmaa tulee näkyviin:
"Hieno juttu. Kyllä minä ehdin ruveta pelkäämään, ja hyvin ehdinkin. En tunne ketään toista, jolta se käy yhtä sukkelasti kuin minulta."
"Fjalar, sudethan pelkäävät tulta, etkö sinä sitä tiedä, sanoin. Mutta minäkään en oikein uskonut siihen, ja tokkopa sudet itse olivat ikänään moisesta edes kuulleet puhuttavan."
"Ja jos he olisivat vain vilkaisseetkin ylöspäin, he olisivat nähneet meidät. Mutta sen kehnompia vartijoita ei ole koko maailmassa. He eivät vilkuilleet sinne eivätkä tänne."
"– Älä näytä tuommoiselta, Korppu, hän sanoi. – Ei tämä ole yhtään mitään. Paljon pahempaa on tulossa! No, oli sekin lohdutus!"
Kirjailija: Astrid Lindgren
Ruotsinkielinen alkuteos: Bröderna Lejonhjärta, 1973
Ruotsinkielinen alkuteos: Bröderna Lejonhjärta, 1973
Suomentaja: Kaarina Helakisa, 1974 (tarkistettu suomennos 2015)
Painettu EU:ssa
Sivuja: 283
