![]() |
Aaro Hellaakosken runokirja Jääpeili julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1928 eli lähes 90 vuotta sitten. Vaikka teoksen synnystä on jo vierähtänyt paljon aikaa, runot puhuttelivat kuin ne olisi kirjoitettu juuri nyt.
Aiheet ovat aikaa kestäviä, jopa ikuisia. Niissä esiintyvät muun muassa luonto, vuodenajat, työ, rakkauden huuma, elämän jatkuminen ja kuolema. Osaan runoista on Hellaakoski käyttänyt perinteisestä visuaalisesta tyylistä poikkeavaa sommitelmaa.
Esimerkiksi runossa Sade on sade kuvattu sanalla sataa niin, että kirjaimet kulkevat ylhäältä oikeaan alaviistoon kuin sadepisaroina. Näitä sataa-sanoja on peräkkäin useita, jolloin alaspäin kulkevista sanoista muodostuu todellakin sade. Esitän tähän hahmotelman siitä, miltä edelläkuvaamani sade näyttää:
s s s s
a a a a
t t t t
a a a a
a a a a
Sommitelman lisäksi runojen tehokeinoina ovat erityyliset kirjaimet hyvin vanhoista koukeroisista ja, myönnettäköön, vaikeaselkoisista kirjaimista aina tavalliseen tekstaustyyliin. Hellaakoski käyttää myös useaa erikokoista tekstiä sekä saman runon sisällä että eri runojen välillä. Runoteos on hyvin vaihteleva ulkomuodoltaan, mutta runojen sisältö on mielestäni yhteneväinen. Hellaakosken ajatus ja tyyli kulkevat runosta runoon, eikä kertaakaan tullut lukiessa mieleen, etteivät runot olisi saman miehen kynästä.
Minulle neljään osaan jaettu runokirja näyttää etenevän nuoruudesta kuoleman porteille niin aiheiden kuin ulkoisen tyylin kautta. Ensimmäisen osan runot ovat kokeilevia, juurikin ulkomuodoltaan visuaalisesti leikkisiä. Nuoruutta perustelisin myös aiheilla, jotka liittyvät paljon luontoon ja elämän ihmettelyyn. Toisessa osassa runojen ulkomuoto on tavanomainen aloittavaa runoa lukuunottamatta, ja aiheet siirtyvät rakkauden, parisuhteen ja perheen ympärille. Kolmannen osion runojen kirjoitusasu muuttuu koristeellisemmaksi ja aiheet ovat työn ja elämänviisauden siivittämiä. Viimeisessä eli neljännessä osassa runojen kirjaimet muuttuvat haastavaksi lukea - kirjoitustyyli erikoisine sanoineen on jotain muinaista. Viimeisten runojen aiheet ovat vahvasti kuoleman ympärillä.
Runoista kaksi saivat erityisesti minut pysähtymään ja ihastelemaan. Ensimmäisen osan runo Kuutamo metsässä on lumoava, ja jäin sitä maistelemaan hartaasti. Runo on seuraavanlainen:
"Alla unisen oksistonvaloa kummallista on,metsän sisällä taikatieei mistään tule, ei mihinkään vie.
Varjoni karkasi. Vailla oonruumista. Liuonnut kuutamoon.Askel jää ilmaan irralleen.Käteni koskee tyhjyyteen."
Toinen oikein makoisa runo oli teoksen viimeinen runo Hauen laulu. Nauroin sitä lukiessani ääneen ja ihmettelin, mistä tällainen runo on Hellaakoskelle syntynyt. Jos runosta haluaa hieman salaperäisen, ehkä jopa syvällisen, mutta samalla hyvin viihdyttävän, niin tämän runon tyyli toimii. Tässä siis Hauen laulu:
"Kosteasta kodostaannous hauki puuhun laulamaan
kun puhki pilvien harmajainjo himersi päivän kajoja järvelle heräsi nauravainlainehitten ajonous hauki kuusen latvukseenpunaista käpyä purrakseen
lie nähnyt kuullut haistanuttai kävyn päästä maistanutsen aamun kasteenkosteanloiston sanomattomankun aukoellenluista suutaanlongotellenleukaluutaanniin villin-raskaanse virren vetiettä vaikenilinnut hetikuin vetten painoois tullut ylija yksinäisyydenkylmä syli."
Kirjailija: Aaro Hellaakoski, 1928
Painopaikka: Näköisp., 2008 (Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsingissä, 1928)
Sivuja: 50