 |
Jos jättää teoksessa ilmenevät suuret ajatukset taustalle, voi romaaniin uppoutua puhtaasti viihdetarkoituksessa. Kirja on koukuttava. Parina iltana, kun jouduin laskemaan kirjan käsistäni yöunien tähden, odotin vain sitä hetkeä, jolloin voisin jälleen jatkaa lukemista. Juoni ehkä hiipui kirjan keskivaiheen jälkeen, mutta palasi yllättäen kirjan lopussa ottamaan kunniansa. Lähes loppuun saakka juoni kuljetti ajatusta ihmisen ja eläimen olemuksesta, mutta lopun juonenkäänne sai aikaan havahtumisen eri ajatusradalle. Mitä jos ihminen ei näe kaikkea, mitä pitäisi? Ei hallitse kaikkea, mitä kuvittelee hallitsevansa? Elääkö ihminen silmät sumeina kuvitelmiensa varassa? Tuon paljastuksen jälkeen palasin mielessäni kaikkiin kirjan tapahtumiin ja näin ne uudessa valossa.
Juoni on lyhykäisyydessään siinä, että Lontooseen salakuljetetaan apinan kaltainen - tai pikemminkin ihmisen kaltainen - olento, Erasmus. Korkeassa virassa oleva eläinlääkäri saa Erasmuksen tutkittavakseen, mutta eläinlääkärin tanskalainen vaimo Madelene vapauttaa Erasmuksen rankoilta tieteellisiltä kokeilta ja pakenee tämän kanssa. Seitsemän viikkoa eleltyään St. Francis Forestin villieläinreservaatissa Erasmus on opetellut englannin- ja tanskankielen sen verran hyvin, että pystyy keskustelemaan ihmisten kanssa. Erasmus ja Madelene päättävät palata Lontooseen, sillä Erasmuksella olisi kaikki syy hakea ihmisen oikeuksia. Tärkeimpänä syynä on kuitenkin Erasmuksen tehtävä, joka liittyy ratkaisevaan juonenkäänteeseen, enkä halua tässä siitä liikaa paljastaa lukuelämyksen säilymiseksi. Loppu on onnekas yksilöiden kohdalla, mutta onneton ihmiskunnan kannalta. Ainakin toistaiseksi.
Kirjailijalle pitää antaa pisteitä siitä, että kuvakieli on poikkeuksellista, omaperäistä. Kerronta on myös dynaamista. Joissakin kohdin jäi toivomisen varaa kohtauksien sisällöistä, mutta vastapainoksi löytyi hyvin ainutlaatuisia kohtauksia. Kirjailija on ottanut selvää monista varmaankin itselleen vieraista asioista, kuten tieteen tutkimusmenetelmistä tai naisen meikkaamisesta. Oli hämmästyttävää lukea ensimmäistä kertaa romaanista yksityiskohtainen selostus meikkaamisen jalosta taidosta. Tuo kohtaus toimisi hyvin ohjeena - varsinkin kun en edes omista kaikkia siinä mainittuja välineitä. Kokonaisuutena kirja on viehättävä. Lukisin tämän perusteella kirjailijan muitakin teoksia. Poimin tähän kirjan kuvakielestä havainnollistavan otteen, joka mielestäni kätkee sisäänsä hyvin toisen päähenkilön, Madelenen, ajatuksia ja toiminnan motiiveja:
"Näin katsoen Lontookin alkoi näyttää kauniilta; korkeat kerrostalot, joiden ohi hän kiiti, olivat nukkuvia jähmettyvän laavan muovaamia katedraaleja. Madelene ei enää tuntenut kaupungin nukkuvia asukkaita kohtaan ärtymystä vaan yksinomaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa, koska nuo ihmispolot eivät nähneet kuinka hän, Madelene, puoliksi jumalatar, ratsasti kuunvalossa apinalla kohti jotain suurta ja järisyttävää. Tuntui kuin itse Meidän Herramme olisi ilmestynyt maan päälle eräänlaisen kykyjenmetsästäjän hahmossa ja tänä yönä viimeinkin keksinyt hänet, prinsessa Madelenen, ja kuin hän ja Herra olisivat päässeet yhteisymmärrykseen ja allekirjoittaneet sopimuksen, jonka ensimmäinen ja tärkein ehto oli että Madelenen ei enää koskaan pidä oleman murheellinen."
Kirjan syvällisemmät aiheet liittyvät eläinten hyvinvointiin, ihmisen oikeuksiin suhteessa eläimiin sekä siihen, kuinka arvioimme eläinten älyä, tunteita ja kykyjä. Kirjassa tulee esille hyviä näkökulmia. Kirjan 20 vuoden takaisesta ajattelutavasta nykypäivään tultaessa eläimiin suhtaudutaan mielestäni älykkäämpinä yksilöinä kuin ennen.
Loppuvinkkinä: Oman Erasmuksensa voi löytää Høegin mukaan Suomesta, Tanskan ja Ruotsin ohella, joten jos kirjan romanttinen puoli säväytti niin ei muuta kuin metsään!
Painopaikka: Karisto Oy, Hämeenlinna, 1996
Sivuja: 279
