 |
| 3/5 |
Olen tutustunut viimevuosina suomalaisten kirjailijoiden teoksiin enemmän kuin aiemmin. Nuorempana luin lähinnä käännöskirjallisuutta, ja siitäkin valikoidusti scifiä, fantasiaa, kauhua, trillereitä, dekkareita ja seikkailua. Nyt luettuani useampia itselleni aikaisemmin aiheiltaan tylsiksi koettuja kirjoja voin todeta, että kannatti lukea. Pirkko Saision romaani Pienin yhteinen jaettava vuodelta 1998 ei tee poikkeusta.
Pienin yhteinen jaettava on matka päähenkilön lapsuuteen, jossa läheisten sukulaisten odotukset ja neuvot ovat merkittävässä osassa tytön kasvutarinaa. Tytön, joka haluasi olla poika. Tytön, joka haluaisi olla kaikkea muuta kuin kiltti ja huomaamaton. Tytön, josta tulee hän.
Saision tyyli kirjoittaa on monen muun kirjailijan tavoin omaperäistä, mikä jaksaa aina ilahduttaa ja yllättää minua. Teoksen alussa äkilliset vaihtelut minä-muodon ja hän-muodon välillä saivat sekaannuksiin - Kenestä nyt puhutaan? - mutta pidemmälle lukiessa ilmaisutapaan tottui, ja vielä vähän pidemmälle lukiessa ymmärsi, että tyttö, joka tarinaansa kertoo, on välillä ulkoistanut oman itsensä itselleenkin.
Kirjan lapsen elämyksiin voi joissain kohdin samaistua voimakkaasti. Tarinan tapahtumat ovat jollain tavalla jokaiselle lapselle ominaisia - kasvun hetkiä, ihmettelyä, joista voi löytää ne omat kipupisteensä edelleen. Joskus pienen ihmisen ihmettelyt saavat hupaisen sävyn:
"Mutta koska hän ei ole vähääkään kiinnostava (hän lukee sen tätien hyväksyvästä, hajamielisestä hymystä), on hänen harjoiteltava armon valonsäteen alle hyppäämistä omin päin. Onneksi hänellä on Kirsti. - - Todellisuudessa Kirsti on kiinnostunut armosta, sen harjoittelemisesta leikkikoulun ulkoilutunnilla ruusumarjapensaiden alla.
Ensin minä lyön Kirstiä poskelle. Kirsti kääntää toisen poskensa, ja vaikka pahaa tekee, lyön kintaasta vapautetulla nyrkilläni siihenkin. - - Ja sitten on Kirstin vuoro."
Kertomus ei ollut erityisen vauhdikas, joten lukeminen oli pätkittäistä, mutta kaikella tavalla antoisaa. Ihan kirjan loppupuolella tulee vastaan kohtaus "Ulkona isä selittää, että minun nimeni on ollut sisäänpäässeiden joukossa ja ihmettelee, kuinka on mahdollista, etten ole sitä kuullut. - Saisio, Pirkko Helena, isä sanoo." Tästä en voi vetää lukijana kovinkaan paljon johtopäätöksiä kirjailijan todellisesta elämästä tietämättä, mutta uskoisin, että kirjailija upottaa hahmoihinsa jonkinlaisella tasolla aina paljon itseään, etenkin päähenkilöön.
Nyt kun tämän kirjoituksen alussa ehdin mainita, etten ole hetkeen lukenut montakaan entisten mieltymysteni mukaista kirjaa, taidan vaihtelun vuoksi palata juurilleni.
Kirjailija: Pirkko Saisio, 1998
Kustantaja: Werner Söderström Oyj
Sivuja: 254
ISBN: 951-0-23016-2
