 |
| 4/5 |
Kolmen sukupolven usko on kertomus pohjoiskorealaisen perheen elämästä yli seitsemänkymmenen vuoden ajalta tähän päivään saakka.
Tarina vie lukijan isoisän jalanjäljissä Japanin miehityskaudelta Koillis-Kiinasta myöhemmin kahtia jaetun Korean pohjoiseen osaan. Kirjan loppuosassa pääsemme herra ja rouva Baen kanssa loikkaamaan Etelä-Koreaan.
Teos tuo esiin kristityn elämän vaikeutta muutenkin haasteellisessa maassa. Uskon eläminen todeksi Pohjois-Koreassa tietää melko varmaa kuolemaa. Kirjassa ei kaunistella, muttei myöskään liiaksi kauhistella asioita. Baet kertovat elämästään kuin sen ovat kokeneet, ja Jumalan johdatusta ihmeineen mahtuu joukkoon. Teksti on paikoin hieman töksähtelevästi kirjoitettu, ja se vaikuttaakin olevan lähes suoraa herra ja rouva Baen kertoman mukaan kirjoitettu. Kirjoittaja ei ole käyttänyt luovaa vapautta eikä se mielestäni tällaisessa teoksessa ole välttämätöntä - tarinan aitous tulee paremmin esille.
Kristillisestä lähtökohdastaan huolimatta kirjassa on myös uskoa vieroksuvalle arvokasta historiaa Pohjois-Korean vaiheista sekä aitoa tuntumaa tavallisen kansan oloihin vuosikymmenten ajalta tuossa maassa. Kommunistinen Pohjois-Korea alkoi vähitellen voida yhä huonommin, nälänhätä hiipi muutamassa vuosikymmenessä ja 1990-luvulla valtava määrä ihmisiä kuoli nälkään. Tuota nälänhätää herra Bae kuvailee kirjassa seuraavasti:
"Ja nyt kuolleita ihmisiä oli kaikkialla - aivan kaikkialla. Kuolleita kadulla. Kuolleita taloissa ja asunnoissa kaikkialla ympärillämme. Kuolleita ruumiita pinottuna rautatieasemalla. Menin kerran rautatieasemalle - - Kahdeksankymmentä orpolasta oli kerääntynyt yhteen lämmitelläkseen. Seitsemän heistä oli kuollut. Kutsumme sellaisia lapsia kotjebiksi - arvoton pääskynen. Kuolleita lintuja. Lapsia, joiden vanhemmat olivat kuolleet, ja joilla ei ollut paikkaa mihin mennä, koska kukaan ei antanut heille mitään."
Pohjois-Koreassa tarkkaillaan naapureita, jopa omia perheenjäseniä, ja vähäisestäkin väärästä sanasta kodin seinien sisäpuolella voi joutua maksamaan henkensä. Vakavammat rikokset, kuten maanpetos, tietävät kuolemanrangaistusta. Yleinen teloitustapa on täyttää teloitettavan suu kivillä. "Vähäisemmät" rikokset, kuten varastaminen, vievät helposti vankilaan tai työleirille, joista ei niistäkään juuri ole paluuta, sillä vangeille annetaan sen verran ruokaa, että he pysyvät hyvällä tuurilla muutaman vuoden hengissä.
Kristittyjen tilanne huononi Korean sodan (1950-1953) jälkeen. Ne kristityt, jotka eivät olleet paenneet Etelään, hävitettiin vastavallankumouksellisina, teloitettiin julkisesti tai vangittiin työ- ja keskitysleireille. Vainon ensimmäisistä vuosista 1960- luvulla isoäiti muistelee muun muassa näin: "- - hallitus oli määrännyt kymmeniä kristittyjä seisomaan jyrkänteen laidalle ja pakottanut heidät vastaamaan kysymykseen: "Oletko uskollinen toveri Kim Il-sungille, vai uskotko Jumalaan?" Jos he kuolemaa peläten vastasivat "Kim Il-sung", he "pelastuivat" - mutta jos he vastasivat "Jumala", heidät tyrkättiin alas jyrkänteeltä alla vellovaan mereen."
Nälänhädän ja etenkin kristillisen elämän todeksi elämisen edelleen vaikeuduttua 2000-luvulla herra ja rouva Bae lapsineen päättivät loikata Etelä-Koreaan. Kirjan loppu kertoo erittäin haastavan taistelun pääsystä turvaan. Matka vie Kiinan kautta Thaimaahan ja sieltä lopulta Etelä-Koreaan.
Jos olet kiinnostunut tietämään jotain aidosta Pohjois-Koreasta, jonka verho ei ilman loikkareiden tarinoita avaudu, voin suositella tätä kirjaa. Olen lukenut myös teoksen Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa, joka kertoo usean loikkarin tarinan ilman kristillistä viitekehystä. Erittäin loistava teos sekin.
Kirjailija: Pastori Eric Foley
Englanninkielinen alkuteos: These are the Generations, 2012
Suomentaja: Katja Bågman
Sivuja: 113
ISBN 978-951-97310-9-4
