Älä katso taaksesi – Karin Fossum

Norjalaisen kirjailijan Karin Fossumin romaani Älä katso taaksesi vie perinteisen dekkarikirjallisuuden äärelle. Kirjan alkumetreistä saakka voi huomata tuttuuden tunteen, joka palauttaa mieleen lukuisat rikossarjat ja –kirjat. Oma vertailuni käy ensimmäisenä Wallanderin, Beckin ja komisario Koskisen luo.

Kirjan juoni kulkee tuttua rataa. Aluksi tapahtuu 15-kesäisen nuoren naisen murha, jota lähtee selvittämään hyvin Kurt Wallanderin oloinen komisario Konrad Sejer. Keski-ikäinen, leskeksi jäänyt komisario jututtaa työparinsa Skarren kanssa kaikkia tytön tunteneita. Vähitellen epäiltyjä on yhtä monta kuin tytön naapureita, eikä kunnon motiivia murhalle tahdo löytyä. Lopulta vahva epäilys syyllisestä nousee pintaan ja ajojahti alkaa. Kirjan loppuvaiheilla lukija saa jännittää, ehtiikö syyllinen tehdä vielä jotain muuta kauheaa ja saadaanko hänet kiinni. Sejer nappaa syyllisen kylmän viileästi, kuten kunnon komisarion kuuluukin tehdä.

Kirjan pääjuoni on melko tavallinen tarinankulultaan, jos vertaa muihin rikostarinoihin. Dekkarin sivujuonessa on kuitenkin jotain kutkuttavan häiritsevää, ja mikä pahinta (lue parasta), juoni jää auki. Alussa pieni tyttö nousee rämisevään pakettiautoon, jota ajaa ainakin näennäisesti harmiton Downin syndrooman omaava mies. Tyttöä ei meinaa kuulua kotiin iltaan mennessä, joten vanhemmat hälyttävät poliisin. Tyttö kuitenkin ilmestyy kotiinsa hyvässä kunnossa kohta poliisien saapumisen jälkeen. Kirjan lopussa samainen mies ajaa jälleen tytön vierelle houkutellen tämän kyytiin pupuja katsomaan. Kirjailija antaa ymmärtää, että asiassa voi olla viattomuuden ohella muutakin. Tilanne jää vaivaamaan ja lukijana jatkoin tarinaa omassa mielessäni samalla pohtien, miten kirjailija on ajatellut tarinan etenevän.

Vannoutuneena komisario Koskinen –fanina en ihastunut tähän dekkariin niin paljon, kuin olisin voinut. Seppo Jokisen rikosromaanit ovat vieneet sydämeni. Koskinen tuli hahmona paljon lähemmäksi jo ensimmäisellä tutustumiskerralla. Sejerin hahmo tuntuu jäävän etäisemmäksi, vaikka kirjailija tuokin hänen henkilökohtaista elämäänsä ja ajatuksiaan esille. Olen havainnut, että nämä pohjoismaisten rikosromaanien komisariot muistuttavat paljon toisiaan – heissä saattaa mennä helpostikin sekaisin. He ovat pitkiä, raamikkaita, keski-ikäisiä, yksinäisiä miehiä, joille on siunaantunut kaiken työholistisuuden keskellä sentään lapsia ja jopa lapsenlapsia. He ovat karkeannäköisiä, mutta miehekkäitä. Vähäpuheisuus on myös tavaramerkki näille komisarioille. Pidän näistä hahmoista kovasti ja siksipä rikosten äärelle tulee helposti hakeuduttua kirjan muodossa.

Katkelma kirjasta, kirjailijan huumorista, kun osastopäällikkö jututtaa Sejeriä tutkinnan aikana:

"- Sinä et tosiaankaan hevin luovuta. Mutta toisaalta tiedän kyllä hyvin, että sinun vaistosi on kunnossa. Yksi juttu sinun pitää kuitenkin muistaa. Hän heristi äkkiä sormeaan kiusoittelevasti ja osoitti Sejeriä. - Sinä et ole minkään dekkarin päähenkilö. Koeta pitää pääsi kylmänä. Sejer kallisti päätään taaksepäin ja nauroi niin sydämellisesti, että Holthemann säpsähti."

Kirjailija: Karin Fossum
Norjankielinen alkuteos: Se deg ikke tilbake!, 1996
Suomentaja: Tarja Teva, 1998
Sivuja: 304

Veljeni, Leijonamieli – Astrid Lindgren

Kovin on tuttu kirjan nimi. Mietin, nyt tai en koskaan, otan luettavakseni lastenromaanin nimeltä Veljeni, Leijonamieli. Tämä satukirja ilmestyi vuonna 1973, jonka jälkeen se on levinnyt hyvin laajasti ihmisten tietoisuuteen. Moni tunnistaa ainakin kirjan nimen – kuten minä. Kirjailijakaan tuskin on kovin tuntematon, sillä Astrid Lindgren on kirjoittanut monia tunnettuja hahmoja, kuten Peppi Pitkätossun ja Vaahteramäen Eemelin.

Seikkailu alkaa arkisesta ympäristöstä, vähävaraisen perheen tuvasta. Vaatimattoman kodin keittiössä makoilee pieni, 10-vuotias Kaarle, joka on vakavasti sairas. Kaarlen 13-vuotias isoveli Joonatan pitää huolta pikkuveljestään kertoillen tälle satuja joka ilta. Kirjan alku herkisti minut niin, että sydän täyttyi lämmöllä ja silmät kyynelillä. Varsinainen seikkailu pääsee alkamaan, kun kirjan toinen luku loppuu. Kolmannesta luvusta alkaen Kaarle, Korpuksikin lempeästi sanottu, sekä Joonatan ovat Kirsikkalaaksossa, Nangijalassa. 

Nangijala on jossain kaukana maapallolta ja se on ihmeellisen hieno paikka. Siellä ihminen on terveempi ja ulkomuodoltaan kauniimpi. Nangijalassa myös monet haaveet toteutuvat ja eläminen on leppoisaa. Tähän idylliseen tilaan tulee kuitenkin muutos – paha astuu näyttämölle valloitusaikein. Tengil, mies, jota kuvataan käärmeen häijyksi, on ottanut haltuunsa Kirsikkalaakson naapurissa olevan Ruusulaakson ja aikoo valloittaa koko Nangijalan. Joonatan ja Kaarle aloittavat vaarallisen seikkailun pelastaakseen Ruusulaakson ja kukistaakseen Tengilin. Tehtävää ei helpota se, että Tengilillä on aseenaan esiaikojen hirviö, naaraslohikäärme Katla. Katlan tuli polttaa jokaisen sen tielle tulevan ja pienikin polte saa aikaan hitaasti hiipivän kuoleman.

Ruusulaakson väki kokoaa joukkojaan Tengiliä vastaan asuntojensa kätköissä, ja Joonatan ja Kaarle lähtevät vaaralliselle matkalle Tengilin asuttamaa Ikivuorta kohden. Veljekset onnistuvat pelastamaan vuoren uumeniin vangitun Orvarin, joka lopulta johtaa Ruusulaakson asukkaat taisteluun. Hyvä voittaa pahan, mutta ei ilman seurauksia. Ihan kirjan viimeisellä sivulla on kaunis valonpilkahdus: Joonatan ja Kaarle saapuvat Nangilimaan. Tuo paikka on täynnä leikkejä, satuja ja tanssia. Siellä Tengilit ja Katlat ovat vain hurjia satuolentoja. Kaikki on hyvin.

Satu toi mieleeni raamatullisen ajatuksen Taivaasta. Kirjassa on kolme maailmaa, mutta vaikuttaisi siltä, että alun arkinen ”aito elämä” ja Nangijalan elämä olisivat samaa elämää, mutta viimeksi mainittu eletään mielikuvituksessa veljesten kesken iltaisin ennen nukkumaanmenoa ”aidossa elämässä”. Nangilima olisi varsinainen vapautus maallisista murheista ja pääsy Taivaan kaltaiseen olotilaan. Perustan oletukseni ”aidon elämän” ja Nangijalan välille sillä, että Nangijalassa on kaikesta ihanuuden oletuksesta huolimatta paha, käärmeen häijy, myllertämässä. Nangijala ei ollutkaan luvatun kaltainen paratiisi. Tuo Nangijalan paha on olemukseltaan hyvin raamatullinen – sellainen, joka tuli sotkemaan maailmasta kaiken hyvän. Myös se, miten veljekset päätyvät ”aidosta elämästä” Nangijalaan on samankaltainen, kuin miten he pääsevät Nangijalasta Nangilimaan, joten voisin vetää johtopäätöksen, että veljekset siirtyivät ”aidosta elämästä” eli Nangijalasta Taivaaseen eli Nangilimaan. Toki tämä on vain itselleni noussut näkökulma, joten sen aitoudesta tai tahallisuudesta en mene takuuseen.

Teos oli kaiken kaikkiaan luettava ja viihdyttävä. Se ei täysin vienyt mukanaan, jotta suosittelisin kirjaa jokaiselle vastaantulevalle, mutta tarina on kuitenkin sellainen, jota ei todellakaan halua jättää kesken. Vielä pitänee mainita – ehkä hyvinkin oleellinen asia – että Joonatan on tuo veljeni Leijonamieli. Hän saa nimityksen kirjan alussa opettajaltaan, joka vertaa Joonatania rohkeaan englantilaiseen kuninkaaseen Rikhard Leijonamieleen. Korppukin arkuudestaan huolimatta lopulta kantaa ansaitusti nimeä Leijonamieli.

Kaarle eli Korppu on arka, mutta veikeä pieni poika. Loppuun pari lainausta kirjasta, joissa Korpun ajatusmaailmaa tulee näkyviin:

"Hieno juttu. Kyllä minä ehdin ruveta pelkäämään, ja hyvin ehdinkin. En tunne ketään toista, jolta se käy yhtä sukkelasti kuin minulta." 

"Fjalar, sudethan pelkäävät tulta, etkö sinä sitä tiedä, sanoin. Mutta minäkään en oikein uskonut siihen, ja tokkopa sudet itse olivat ikänään moisesta edes kuulleet puhuttavan." 

"Ja jos he olisivat vain vilkaisseetkin ylöspäin, he olisivat nähneet meidät. Mutta sen kehnompia vartijoita ei ole koko maailmassa. He eivät vilkuilleet sinne eivätkä tänne." 

"– Älä näytä tuommoiselta, Korppu, hän sanoi. – Ei tämä ole yhtään mitään. Paljon pahempaa on tulossa! No, oli sekin lohdutus!"

Kirjailija: Astrid Lindgren
Ruotsinkielinen alkuteos: Bröderna Lejonhjärta, 1973

Suomentaja: Kaarina Helakisa, 1974 (tarkistettu suomennos 2015)

Painettu EU:ssa

Sivuja: 283