Utopia – Thomas More

Kirja oli pakko lukea lähes ainoastaan sen nimen vuoksi. Utopia-teoksen sisältö ei kuulostanut sekään hullummalta luettuani kirjan takakannen. Kirjan vanhahtava ulkoasu vähensi houkutusta, mutta koska kirja ei ole mikään tiiliskivi, ajattelin pystyväni selättämään sen. Plussat ja miinukset punnittuani aloitin lukemisen.

Kirja alkaa johdannolla, joka on mielestäni kattava ja ytimekäs. Johdanto on suomentajan käsialaa, ja hän on esitellyt siinä kirjailijan henkilötaustaa, historiallista aikakautta sekä teokseen sisällytettyjä ajatuksia. Varsinainen teos jakautuu kahteen osaan. Lopussa on vielä kirjailijan ystävälleen osoittama kirje, jossa hän pohjustaa valmistunutta teostaan. Teoksen isä Thomas More oli englantilainen lakimies, joka perehtyi filosofiaan, ja etenkin humanismiin muun muassa Platonin teosten kautta. More osasi latinaa ja kreikkaa, ja kirjoitti Utopian latinaksi. Ensimmäinen painos ilmestyi Belgiassa Louvainissa vuonna 1516. Englannissa Utopia ilmestyi vasta vuonna 1551, käännöksenä.

Teoksen lähtökohdat ovat humanismista, ja sanotaan, että Platonin Valtio-teos on ollut yksi merkittävimpiä inspiroijia Utopialle. Utopioita on kirjoitettu aiemminkin kautta historian ennen Morea. Lukemassani kirjassa, sen ensimmäisessä osassa, More tapaa Antverpenin matkallaan portugalilaisen merimiehen, joka kritisoi englantilaista yhteiskuntaa osoittaen sen vääryyksiä sekä ehdottaen parannuksia. Kirjan toisessa osassa samainen merimies kertoo saarivaltiosta, joka on kuin unelma, täydellinen paikka elää. Saarivaltio Utopian yhteiskunta on rakennettu toimivaksi ja vahvaksi eikä sillä ole tarvetta muuttua.

Itse en ole perehtynyt filosofisiin, ainakaan valtiollisia aiheita käsitteleviin teoksiin, joten tämä kirja oli erittäin antoisa. Pakko sanoa, että viihdyin ja olisin tiiliskivenkin kanssa pärjännyt. Suomennosta on kehuttava, sillä teksti oli sujuvaa luettavaa. Suomentaja on ollut myös mahdollisimman uskollinen alkuperäiskieliselle teokselle. More ilmoittaa ystävälleen lähettämässään kirjeessä, että olisi pyrkinyt teoksessaan yksinkertaisuuteen sanoen: ”Olenkin katsonut, että mitä enemmän esitystapani muistuttaisi hänen vapaan yksinkertaista kerrontaansa, sitä lähempänä se olisi totuutta”. Tämä pyrkimys suomentajan taitavuuden lisäksi varmasti selittää koukeroisen kielen puuttumista.

Mielestäni Moren viisaus näkyy teoksessa pohtimisena. Kirjassa esitettyihin ideaalitilanteisiin esitetään aina vastaväite tai ainakin etsitään sen heikot kohdat, joihin jälleen vastataan. More on perusteellisesti miettinyt näkemyksiään eikä esitä niitä absoluuttisen toimivana. Minusta tuntuu, että More on halunnut heittää ilmaan sellaisia esimerkkejä, joiden avulla voisi arvioida olemassa olevaa yhteiskuntaa ja puuttua ainakin suurimpiin epäkohtiin.

Kirjan ensimmäisessä osassa More puuttuu kuolemantuomioon rankaisukeinona. Hän näkee kuolemantuomion olevan liian julma rangaistus varkaille ja ehdottaa ennaltaehkäiseviä keinoja varkauksien vähentämiseen. Mielestäni yksi parhaita perusteluja rangaistuksen suuruutta arvioitaessa on kirjan huomio: ”Kun rosvo huomaa, että yhtä kova rangaistus odottaa sitä joka on tuomittu varkaudesta kuin sitäkin, joka on lisäksi todettu syylliseksi tappoon, tämä ajatus saa hänet murhaamaan uhrinsa, jonka hän muuten olisi tyytynyt vain ryöstämään. - - murhaaminen tuottaa hänelle paremman turvan; kun rikoksen todistaja on saatu pois päiviltä, toiveet sen salaan jäämisestä ovat suuremmat.” More esittää myös lievempää rangaistusvaihtoehtoa esimerkkinään Persian polyleriittien rangaistuskäytäntö. Varas joutuu palauttamaan tai korvaamaan kaiken varastamansa oikealle omistajalle. Väkivallattoman varkauden ollessa kyseessä varas joutuu työskentelemään valtiolle loppu elämänsä, mutta vankilasta kuitenkin vapaana, kun taas väkivaltaisen varkauden kohdalla varas joutuu kahleisiin ja vankilaan. Varkaat ruokitaan hyvin, joko almujen, julkisten varojen tai kansalaisilta kerättävän vero-osuuden turvin. Vapautuskin on mahdollista saada, jos on osoittanut olevansa kuuliainen ja parantaneen tapansa. Mieleeni tuli näistä esimerkeistä hieman nykyiset oikeuskäytännöt, vaikkapa Suomessa.

More oli kirjan syntyvaiheilla kutsuttu kuningas Henrik VIII hovin palvelukseen ja tämä on kenties vaikuttanut siihen, että Utopian ensimmäisessä osassa on paljon pohdiskelua kuninkaan neuvonantajaksi asettumisen puolesta ja vastaan. Valtion järkevästä hallitsemisesta More kirjoittaa toivottomasti, mutta osuvasti:

"Ihailemasi Platonin mielestä valtioista voi tulla onnellisia vasta jos niitä hallitsevat filosofit tai kuninkaista tulee filosofeja. Mutta me olemme kaukana tästä onnesta, jos filosofit eivät edes suvaitse antaa neuvojaan kuninkaille! - - Usko pois, jos yrittäisin saada jotakuta kuningasta tekemään järkeviä päätöksiä ja koettaisin kitkeä hänestä tuhoisat paheiden idut, minut heti joko heitettäisiin ulos tai tehtäisiin naurunalaiseksi."

More jatkaa kuninkaan neuvonantajan roolin pohtimista muutama sivu myöhemmin antaen ohjeita tehtävän hoitamiseen järkevästi, vaikka ehkä vastentahtoisesti.

"Esitä osasi mahdollisimman hyvin siinä näytelmässä, joka parhaillaan on menossa. - - vaikka et pystykään korjaamaan vääriä tottumuksia niin kuin haluaisit, ei silti pidä jättää valtiota oman onnensa nojaan. - - jos et pystykään saamaan jotakin asiaa hyväksi, sinun on koetettava edes vaikuttaa niin että se olisi mahdollisimman vähän väärin."

Kirjan toinen osa vie Utopiaan. Utopiassa kaikki on yhteisomistuksessa. Siellä ei ole käytössä rahaa, vaan kaikki tarpeellinen on saatavilla ilmaiseksi. Asuntoja vaihdetaan arpomalla kymmenen vuoden välein. Valtiota koskevat päätökset tehdään senaatissa tai kansankokouksissa. Kaikki lapset käyvät koulua ja aikuiset tekevät töitä. Kaikki opiskelevat maanviljelyksen sekä vapaavalintaisen toisen ammatin. Töitä tehdään kuusi tuntia ja vapaa-aika käytetään mielekkääseen harrastukseen, kuten opiskeluun. Ruokailut järjestetään halleissa, mutta ruokaa saa viedä kotiinkin. Utopian ydintä kuvaa hyvin katkelma:

"Heidän järjestelmänsä pyrkii ennen kaikkea siihen, että kansalaiset voisivat mahdollisimman paljon olla vapaina ruumiillisesta työstä ja omistaa aikaansa vapaaseen hengenviljelyyn niin paljon kuin valtion välttämättömät tarpeet antavat myöten. Tässä on heidän mielestään elämän onni."

More kertoo utopialaisten välttävän sotaa viimeiseen asti. Kirjasta löytyy kuitenkin eniten sodankäyntiä kuvaavaa tekstiä. Luultavasti More on halunnut antaa järkeviä sotataktisia ohjeita hyvin yksityiskohtaisesti, jos joku hallitsija tai neuvonantaja hänen kirjansa olisi käsiinsä saanut ja ottanut siitä opikseen. Mielestäni on silti Utopian luonnetta ajatellen ristiriitainen ajatus, että vaikka Utopia osallistuu sotaan yleensä vain puolustaakseen itseään, on siitä täysin hyväksyttävää aloittaa sota vallatakseen toisen valtion maita, jos tämä valtio ei vapaaehtoisesti luovuta hyödyttömästi tyhjillään olevia alueitaan, joita utopialaiset tarvitsisivat elantoonsa.

Ahneuden välttämiseksi Utopialaiset ovat kehittäneet psykologisesti hienon taktiikan. Utopialaiset eivät arvosta kultaa, hopeaa eivätkä jalokiviä tai helmiä. He ovat keksineet tavan, jolla välttävät antamasta arvoa näille muiden arvostamille materiaaleille. Kullasta ja hopeasta valmistetaan muun muassa yöastioita ja orjat puetaan sitä enemmän kultaan, mitä pahamaineisempi rikollinen. Helmet ja jalokivet ovat pikkulasten suosiossa, ja aikuistuessaan utopialaiset luopuvat koruista liian lapsellisina.

Eutanasia on hyväksytty keino Utopiassa, myös tietyin ehdoin kuolema oman käden kautta. Jos parantumaton sairaus aiheuttaa jatkuvaa tuskaa ja kärsimystä, papit ja viranomaiset vetoavat potilaan olevan taakka itselleen sekä toisille. He neuvovat potilasta joko vapauttamaan itsensä elämästään tai sallimaan toisten auttaa. Kuolema voi tulla paastoamalla itsensä hengiltä tai nauttien unilääkettä. Vastoin tahtoaan ei tarvitse elämäänsä päättää. Eutanasia on ajankohtainen kysymys tänäkin päivänä. Siihen ei ole vuosien aikana ihmiskunta löytänyt yhteneväistä näkemystä, sillä kysymys on enimmäkseen moraalinen.

Yksi Utopian mielenkiintoinen asetelma on sukupuolten välillä. Utopiassa näkyy selkeästi perinteinen perheen hierarkia: kirjan mukaan askareissa ”vaimot auttavat miehiään ja lapset vanhempiaan”, väärinteoissa ”aviomiehet rankaisevat vaimojaan ja vanhemmat lapsiaan” sekä uskonnossa ”aviovaimot polvistuvat kotona miestensä jalkojen juureen, samoin lapset vanhempiensa”. En kuitenkaan löytänyt mitään perustelua sille, miksi mies olisi perheessä ylin, jos kaikki Utopiassa on muutoin tasapuolista sukupuolten välillä. Ainoa maininta sukupuolten eroista löytyy fyysisestä voimasta, jonka perusteella eri työnkuvat saattavat valikoitua. Ammatin saa silti valita itse edellytyksistään huolimatta. Sotaharjoitukset koskevat tasapuolisesti molempia sukupuolia, mikä on mielestäni aika edistyksellinen ajatus kirjan syntymisaikaan nähden. Toinen mainitsemisen arvoinen asia on, että naisetkin voivat toimia Utopiassa pappeina. More oli vahvasti katolinen puolustaen kirkkoaan. Katolinen kirkko ei ole koskaan vihkinyt naisia papeiksi. Mistähän Moren ajatus naispapeista syntyi? Utopiaan More sijoittaa yleisen uskon yhteen ylimpään voimaan Mithraan ja kertoo Utopiaa koskevan täyden uskonnonvapauden, joten naispappeus ei olisi siellä ehkä ihmeellinen asia. More kuitenkin kertoo utopialaisten omaksuneen kristinuskon erittäin halukkaasti ja kuvaa jumalanpalveluksia hyvin katolilaisiksi. Näkisin, että More on juurikin halunnut sisällyttää Utopiaan oman näkemyksensä mukaisen ihanteellisen uskonnon harjoittamisen, ja tähän naispappeuskin mahtuisi.

Yhteenvetona toteaisin, että kirjassa on ajankohtaisia, oivaltavia ajatuksia, jotka eivät menetä järkevyyttään niin kauan kuin ihminen maapallolla asustaa. Platonin Valtio alkoi myös kiinnostamaan, ja mikseipä monet muutkin filosofien teokset. Niissä saattaa piillä tähän päivään uudelleen löydettävää.


Kirjailija: Thomas More 

Latinankielinen alkuteos: De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia, 1516

Suomentaja: Marja Itkonen-Kaila, 1984, 2.painos

Kustantaja: WSOY

Sivuja: 182

Toinen sukupuoli – Simone de Beauvoir

Kirjastossa luettavaa etsiessäni tämä Simone de Beauvoirin teos jäi hyppysiini parin muun kirjan kanssa. Kotiin päästyäni yritin irrottaa otteeni yli neljänsadan sivun pituisesta teoksesta, mutta huomaamattani istuin jo sohvalla avattu kirja kädessäni. Naisen historiaa, asemaa ja olemusta käsittelevä teksti ei suostunut menettämään houkutusvoimaansa, vaikka epäilin sen ajankohtaisuutta teoksen ilmestyttyä 67 vuotta sitten. Tahdoin palavasti tietää, mitä kirja pitää sisällään.

Kirjan ensimmäinen osa alkaa historiallisella katsauksella naisen aseman muutoksiin yhteisöjen, yhteiskuntien ja kulttuurien kehittyessä. Väittäisin, että näitä naisen aseman ilmenemisiä on edelleen löydettävissä maapallolta koko kirjossaan alkukantaisista heimoista länsimaiseen yhteiskuntaan. Kirjan yksi väite koskee silti kaikkia kulttuureja:

"Sukupuolet eivät ole koskaan jakaneet maailmaa keskenään kahtia. - - koko menneiden aikojen historia on miesten luomaa. Naisten nyt alkaessa osallistua maailman kehittämiseen tämä maailma kuuluu yhä miehille"

Kirjailijan lähtökohtana teokselleen on, että naisen aseman tulee muuttua tasa-arvoiseksi miehen kanssa. Sen eteen tulee taistella, tehdä töitä. Nykyhetki (vuosi 1949) on muutosta oikeaan suuntaan, mutta edessä on vielä paljon tehtävää ennen todellisen tasa-arvon ilmenemistä. Lukiessani esimerkkejä siitä, miten epätasa-arvo ilmenee ja miten tasa-arvoon pääsyä voidaan edistää, huokaisin helpotuksesta. Miten itsestään selvänä olen pitänyt mahdollisuutta koulutukseen, työhön ja uralla etenemiseen. Miten pidän ilmiselvänä ajatusta itse vaikuttaa raskauksien määrään sekä mahdollisuuteen hankkia lapsia ilman miestä. Lapsetkaan eivät sido enää naista kotiin. Naisen ei tarvitse olla taloudellisesti – ylipäätään mitenkään – riippuvainen miehestä. Avioliiton ei tarvitse olla naisen kohtalo, vaan vapaasti valittava elämäntapa.

Tilanteessa, jossa nainen ja mies ovat tasa-arvoisia valtiollisesti, henkilökohtaisessa elämässä suhtautuminen naisiin näkyy välillä epätasa-arvoisena tämän päivän Suomessa. Vaikka kirja on kirjoitettu erilaisessa yhteiskunnan vaiheessa, on sen toteamuksissa löydettävissä itse todistettua todellisuutta, kuten: ”naimaton äiti herättää yhä pahennusta”, ”miehen pitäessä vaimoa henkilökohtaisena omaisuutena on neitsyysvaatimus välittömämpi” sekä ”niin kauan kuin miehellä on taloudellinen vastuu, on tämä vapaus vain harhaa”.

Olen ollut keskusteluissa, joissa olen nuorten miesten kuullut arvostelevan yksinhuoltajaäitejä negatiivisesti, toivovan neitsyyttä tulevalta vaimoltaan sekä kuullut heidän haaveilevan perheen elättäjän roolista. Neitsyystoive on kohtuuton, paitsi jos tällaista toivetta elättelevät ovat itse neitsyitä. Perheen elättäjän roolista haaveilevat miehet sitoisivat vaimonsa kodinkoneeksi ja lastenkasvattajaksi neljän seinän sisälle, jolloin palattaisiin tasa-arvossa harppauksella taaksepäin eikä naisella olisi omiin pyrkimyksiin mahdollisuuksia. Jää vain koriste-esineen ja piian arvo, ehkä turhamaisen prinsessan, mutta vähemmän merkityksellisen joka tapauksessa. Nainen joutuu koville, jos mies päättää ottaa hatkat eikä nainen ole kerryttänyt eläkettä itselleen.

Miesten alentavasta suhtautumisesta naisiin elävästä elämästä on muitakin kokemuksia. Eräs iso miesporukka huuteli todella rumaan sävyyn kahdelle nuorelle naiselle sen jälkeen, kun eivät saaneet vihellyksilleen vastakaikua. Yksi kommentti mieheltä naiselle shakkia pelatessa: ”Ai, sä osaat pelata shakkia.” Tosin minullakin naisena on parannettavan varaa, sillä yllätin itseni kirjastosta tietokirjallisuuden puolelta karsimassa teoksia sukupuolen mukaan. Tajusin ajattelevani, että naisten kirjoittama tietokirjallisuus ei ole yhtä vakuuttavaa ja luotettavaa kuin miesten.

Palataan nyt takaisin lukemani kirjan pariin. Kirja herätti tunteita laidasta laitaan. Sisältö on pääosin niin epätoivoisen kuuloista, että se sai säälimään jokaista maapallolla elänyttä naista. Toisaalta tuli vaikutelma, että naisethan ovat hulluja. Välillä oli vaikea päättää, onko kirja hyvä vai huono. Tietokirjamainen se joka tapauksessa on liikkuen historiallisen, psykologisen ja sosiologisen tarkastelun puitteissa. Kirjan ensimmäinen osa historiakatsauksineen on mielenkiintoinen, mutta toinen osa sisälsi jo paljon kirjailijan omaa näkemystä tai hänen lainaamiaan käsityksiä, jotka osin ovat täysin paikkansapitäviä ja osa mielestäni erikoisia ollakseen yleistettäviä. On myös esillä vanhoja psykologisia käsityksiä, jotka eivät päde enää nykytutkimuksen valossa. Toisen osan Naisen tilanne -osio puudutti mielenkiinnon alussa kuvaten aviovaimon ja äidin roolia, jotka ovat niin kaukana nykytodellisuudesta, että niihin ei voinut mitenkään yhtyä. Mielenkiinto palautui jälleen loppua kohti mentäessä.

Kaksi kirjailijan lempisanaa ovat transkendenssi (transcendent) miehillä ja immanenssi (immanent) naisilla. Miehiä kuvaava sana tarkoittaa heidän pystyvän ylittämään tavallisuuden rajat, kun taas naisia kuvaava sana ilmentää naisten rajoittuneita mahdollisuuksia olemassa olevia kokemuksia ja tietoa kohtaan. Kirja käsittelee naista laajasti näiden sanojen valossa ja lukemisen edetessä tuli käytyä valehtelematta koko oma elämä läpi lapsuudesta kuviteltuun vanhuuteen. Joitakin kokemuksia pystyi näkemään uudella tavalla, kun huomasi tasa-arvon tai sen puutteen näytelleen suurta osaa esimerkiksi kohtaamisissa miesten kanssa.

Kaksi lainausta kirjasta haluan nostaa esille vain sen takia, että ne saivat minut nauramaan ääneen. Ensimmäinen kuuluu näin: ”Mutta mies joutuu joskus myös hermostumaan nähdessään miten sitkeään tyhmyyteen hänen omat ajatuksensa ovat kannustaneet.” Toinen naurua herättänyt katkelma on: ”Heidän tyhmä kopeutensa, kertakaikkinen kyvyttömyytensä, heidän kovapäinen tietämättömyytensä tekevät heidät hyödyttömiksi olennoiksi ja suurimmiksi nolliksi mitä ihmiskunta on koskaan tuottanut.” Ensimmäisessä kohdassa on kyse siitä, että mies saattaa käyttää naisen fanaattista käyttäytymistä omien mielipiteidensä esilletuomiseen ja toisessa kohdassa puhutaan yläluokan naisesta, jolla on palvelijoita hoitamassa varsinaiset ”naisen työt”, joten hänelle jää vain abstraktiossa eläminen.

Ilahduttavaa oli lukea, että jo kirjan kirjoittamisen aikoihin oli YK:n naisen asemaa tutkiva valiokunta vaatinut, että sukupuolten tasa-arvoisuus on tunnustettava kaikkien kansakuntien keskuudessa.

Toinen sukupuoli –kirjaa lukiessa muistuivat mieleeni muutamat elokuvat sekä sarjat, jotka naisena olen kokenut puhuttelevina, voimaannuttavina tai ilahduttavina. Niissä on esimerkkejä naisista, jotka pärjäävät ja ovat tasa-arvoisia - ainakin siinä määrin kuin vain voivat olla:

Blondin kosto, elokuva (2001)

Mona Lisa Smile, elokuva (2003)

Brave, elokuva (2012)

Neiti Fisherin etsivätoimisto, sarja

Sex and The City, sarja

Kirjailija: Simone de Beauvoir

Ranskankielinen kaksiosainen alkuteos: Le deuxième sexe I ja II (1949)

Lyhentäen suomentanut: Annikki Suni, 1980

Painopaikka: Jyväskylä, K.J.Gummerus 1981, 2.painos

Sivuja: 409