Meillä on silmät – Heidi Liehu

Olen ymmälläni: ihastunut ja turhautunut samaan aikaan. Heidi Liehun runokirja Meillä on silmät on haastavaa luettavaa. Vuonna 1990 julkaistu teos vaatii lukijaansa paneutumaan tekstiin - miettimään, oivaltamaan ja etsimään. En osaa sanoa, ymmärsinkö lukemaani niin kuin kirjoittaja on sen tarkoittanut - vai onko Liehu nimenomaan tarkoittanut runonsa niin moniulotteisiksi, että niistä jokainen saa, ja jokaisen pitääkin löytää omat merkityksensä.

Kielikuvat tanssivat rivi riviltä vaihtuen jatkuvasti, ja jokainen näistä kielikuvista ohjaa ajatukset uusille radoille. Aivoissa ihan kahisee. Tuntuu, että synapsit lähettävät epätoivoisesti viestiä hermoradoilla etsien oikeaa polkua - yleensä löytämättä sitä. Useimmilta runoilta on turha odottaa loogista järjestystä. Yhden runon aikana aihe tuntuu joko vaihtuvan kokonaan tai hyppäävän eteenpäin niin paljon, että perässä ei tahdo pysyä. Ja tämä kaikki huokuu luovuutta, taiteellisuutta ja nerokasta mieltä. Arvostan Liehun kykyä käyttää sanoja. Sanoilla hän tuntuu maalaavan oman päänsisäisen maailmansa lukijalle, ei niin että hän selittäisi lukijalle mitään auki. Liehu jättää runoillaan sitkeän palan purtavaksi.

Toistuvia aiheita tai kielikuvien lähteitä ovat muun muassa pimeys ja valo, yö, musiikki, luonto, unelmat, elämä ja kuolema, aika, menneisyys ja tulevaisuus. Etenkin ensin mainitsemani pimeys toistuu melkein jokaisessa runossa. Kokonaisuutena runojen sisältö tuntuu olevan lievästi melankolista, mutta ripauksella elämän hyväksymistä ja tulevan vastaanottamista tyynenä. Jonkin verran löytyy pysähtynyttä luonnon kauneutta ja vastapainoksi ihmiselämän turhuutta. Kuten aiemmin sanoin, en ole varma, ymmärsinkö lukemaani hyvin, mutta siksi maistelin useimmat runot kahteen kertaan. Runot antavat kyllä elämyksen, vaikka oivalluksia ei pääsisi syntymään.

Muutama runo sykähdytti minua erityisesti. Matematiikasta nauttivana löysin jotain yhtymäkohtaa yhdestä Liehun runosta. Runo toi siis mieleen matemaattisen kaavan, jossa sen arvoja todetaan ja niistä luodaan mahdollisimman supistettu kaava. Muutoinkin luonnehtisin runon oivallusta nerokkaaksi. Runo kuuluu seuraavasti:

"Keltaisten taksien olemassaolo

ja Harlemin kulkukoirat

Säkeet marssimassa esiin kuin kukiksi ryhmittyneet sotilaat

ne takertuvat kielen valmiiseen verkkoon

elävän vastakohta ei olekaan kuollut

elävän vastakohta on kuoleva;

ja kuolleen vastakohta elänyt

Toisaalta 'elänyt' ja 'kuoleva' ovat ekvivalentteja

Johtopäätös:

elänyt vastaa kuolevaa

ja elävä kuollutta

ja kaikki eläneet

ja kuolleet

ja sävelet jyskyttävät korvissani

kuin ajatusten tahdistimet"

Kun kaipaan haastetta ja jotain uutta ja virkistävää, tartun varmasti Liehun teksteihin. Tylsää niiden kanssa ei ainakaan tule.

Kirjailija: Heidi Liehu

Suomenkielinen alkuteos: Meillä on silmät, 1990

Kustantaja: WSOY

Painopaikka: WSOY, Juva, 1990, toinen painos

Sivuja: 59